Pelaaja-lehden sivuilta tutut Toinen pelaaja -kolumnit julkaistaan tästä eteenpäin myös Pelaajalehti.comissa. Julkaisemme alkuun kolumnistimme Juuso Janhusen vanhempia kirjoituksia joka keskiviikko siihen asti, kunnes sisältö ottaa itsensä kiinni. Sen jälkeen kolumni nähdään sivustolla aina seuraavalla viikolla uusimman lehden julkaisusta.
Lauantai-ilta helsinkiläiskaksiossa. Pizzan ja saunan jälkeinen rauhallisuus on vaihtunut EA:n uusimman FIFAn demon aiheuttamaan raivoon.
”Syötä p**kele! Älä nyt sinne juokse, voi s**tanan s**tana! Mikä tätä v**un peliä vaivaa?!”
Sohvatyyny saa nyrkistä ja jalka tamppaa lattiaa, kun puran pelin aiheuttamaa kiukkua. Avovaimo nostaa katseensa kirjasta ja pyytää rauhoittumaan: ”Sehän on vain peli.” Minua hävettää.
Baarireissulla saan kuulla, että kotonamme toistuva tilanne on tuttu myös kaverini kotitaloudessa. Siellä raivon vain nostaa pintaan jatkuva kuoleminen Call of Duty -sarjan moninpelissä. Ja myös kaverini avovaimon on vaikea käsittää hänen tuskastumistaan. Heillä asia on ratkaistu niin, että pelejä lähinnä pelataan paremman puoliskon ollessa lenkillä tai muuten ulkona.
Kaverini ja minä voimme kuitenkin vedota luonnontieteeseen. Harvardin yliopiston professori Richard Wrangham on kehittänyt teorian, jonka nimen voisi vapaasti kääntää demonisen uroksen hypoteesiksi (Demonic Male hypothesis). Ugandassa vuosikausia simpansseja tutkineen ja kädellisten kehitykseen erikoistuneen Wranghamin mukaan ihmismiesten ja apinaurosten taipumus väkivaltaisuuteen ja kyvyttömyys hallita tunteitaan on geneettistä. Olemme siis perineet taipumuksemme pinnan palamiseen. On siis vain luonnollista, että sohvatyynymme saa nyrkistä.
Pelien väkivaltaistavasta vaikutuksesta on puhuttu aika ajoin etenkin Yhdysvalloissa. On väitetty, että pelit raaistavat ja vieraannuttavat väkivallan seurauksista. Näin ei kuitenkaan ole. Saksalaistutkija Maria von Salich julkaisi viime vuonna vuosia kestäneen tutkimuksen tulokset, joiden mukaan aggressiiviset lapset ja nuoret valitsevat aggressiivisia pelejä. Pelit eivät siis lisää heidän aggressioitaan, vaan he purkavat kiukkuaan pelien kautta. Ei kai minuakaan hävettäisi ylimitoitettu riehumiseni parin missatun maalin takia, jos pelit tekisivät minusta oikeasti raivoavan apinan?
En toki tarkoita, että kaikki väkivalta pitäisi sallia, koska se on geeneissämme tai koska sitä voi aina jälkikäteen katua. Sodat, baaritappelut ja toisen ihmisen vahingoittaminen ylipäätään ovat asioita, joita en toivo tapahtuvan. Siksi onkin hienoa, että pelit tarjoavat tästä pimeämmästä puolestamme eläytymistä aikaansaavan, turvallisen simulaation.
Ja vaikka geenitutkimus korostaakin miehistä kiukkua, olen nähnyt myös naispuolisen pelaajan heittävän näppiksen ilmaan, kun Left 4 Dead 2:n zombijahti ei ole mennyt putkeen, joten pelit luotaavat myös tässä mielessä tasapuolisesti ihmisyyden monenkirjavaa tunne-elämää.
On siis vain hyvä, että jotain meissä luonnostaan esiintyvää voidaan purkaa niinkin harmittoman asian kuin pelien parissa. Olisihan se kumma, jos ne tolppalaukaukset ja jatkuvasti päähän ammutuksi tuleminen eivät tuntuisi jossain. Uusia tyynyjäkin saa kaupasta.
Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehdessä numero 121, joka julkaistiin lokakuussa 2012.