Olen ehtinyt paasaamaan ikävistä asioista ja intoilemaan tuoreen sukupolven laitteista. Olen masentanut teitä ja itseäni hyvillä peleillä, joita en saa pelattua ja tunnustanut olevani surkea mobiilipelaaja. Minusta itsestäni olen kertonut vain pintapuolisesti, vaikka mielipiteeni asioista eivät ole jääneet kenellekään epäselväksi. Seuraavaksi ajattelin kertoa tarinan arjesta, ja samalla näyttää ehkä pienen palasen itsestäni.
Valehtelen otsikossa räikeästi. En ole pelitoimittaja, en ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki teen toimittajan hommia videopelialalla sekä palkallisena että omaksi huvikseni, ja olen jossain määrin ihan hyväkin. Olen silti tavallinen, ihan tavallisissa päivätöissä elannokseen käyvä nainen. Kirjoitan peleistä arvosteluita, artikkeleita, kolumneja, blogia, mitä vain, koska pidän kirjoittamisesta hyvin paljon. Luonnollisesti pidän myös peleistä vielä enemmän. Olen onnellinen, että saan olla päivittäin tekemisissä myös tällä tasolla minulle rakkaan asian kanssa.
En suunnitellut tämän tekstin tekemistä, mutta vietettyäni erään vapaaillan menneellä viikolla, ymmärsin jotakin. Kun tulen kotiin kahdeksan tunnin päivän suoritettuani, en suinkaan nosta jalkojani pöydälle ja iske konsoliin haluamaani pelilevyä. Sen sijaan avaan koneeni, ja työstän tekstiä myöhään iltaan saakka, en vain Pelaajaan tai muuhun alan julkaisuun, vaan haalin myös viimeisistä muistin rippeistäni kasaan esseitä kirjoista, joita en koskaan ehdi lukea riittävästi.
Koen kaiken tämän lähinnä aikaa vieväksi, en niinkään raskaaksi. Kirjoitan paljon, mutta nautin opinnoistani ja etenkin pelijuttujen tekemisestä niin paljon, että käytän mielelläni laajan siivun vapaa-ajastani niiden parissa. Joku on ehkä nähnyt minut kiskomassa hiuksiani deadline-viidakon keskellä, eikä elämäntapastressaaja tunne armoa. Se on kuitenkin myös oikein hyödynnettynä voimavara, joka vie eteenpäin.
Oli mielenkiintoista viettää töiden jälkeistä iltaa kotona. Kaikki artikkelit olivat hyvissä ajoin valmiiksi tehtyinä ja jo lähteneet kohti lopullista päämääräänsä. Viimeisin oppimistehtävä oli palautunut arvosteltavaksi reilusti ennen määräaikaa, eikä arviopelit odottaneet korkkaamistaan. Loppujen lopuksi päädyin pesemään vessan ja katsomaan huonoa televisiota, pelaamattomien pelien pino pysyi entisellään, kun vietin aivan tavallista tiistaipäivää. Minulla on vapaapäiviä töistäkin, ja ymmärsin, että tarvitsen niitä joskus myös tekstieditoristani.
Olen onnekas nainen. Saan olla tekemisissä uusimman tekniikan kanssa, ja nähdä pelit usein jo ennen kun ne ehtivät kaupan hyllyille odottamaan ostajaansa. Näen ja koen itselleni mielekkäitä ja mielenkiintoisia asioita, ja tapaan huipputyyppejä. Tämä on asia, josta riemuitsen jatkuvasti, enkä miellä tätä työksi laisinkaan. Kaiken mukavan vastapainoksi olen kehittänyt ehkä turhankin kriittisen silmän, joka löytää kaikista vähäisimmätkin virheet. Vapaa-ajan pelinautintoa varjostaa jatkuva arviointiprosessi, jota käyn läpi mielessäni. En ehkä kirjoita varsinaista tekstiä, mutta kirjaan herkästi ylös mieleen tulvivia juttuideoita ja huomioita huvikseni pelaamistani peleistä.
Istuin tiistai-iltana hetken sängylläni ja unta odotellessani pelasin pätkän Killzone: Shadow Fallin yksinpelikampanjaa. En muista ajatelleeni muuta, kuin miten nätti peli on kyseessä, ja miten mukavaa on vain keskittyä huomaamaan vihollisia ennen kuin ne huomaavat minut – ja vain räiskiä menemään. Aivojen nollautuessa on taas mukava jatkaa aikaa vievää ja arkista, mutta ah, niin ihanaa aherrusta.
– Jenni Ahlapuro