Pelaaja-lehden päätoimittaja Miika Huttunen sivusi pelitoimittajan arkea tämän kuukauden pääkirjoituksessaan. Touhua vierestä seuranneena on hienoa nähdä, miten lehti on edelleen pysynyt itsenäisenä, mutta siihen syydetty työmäärä onkin ollut melkoinen. Pelitoimittajan homma kiinnostaa monia ja minäkin kuulen jatkuvasti vitsailua siitä miten on varmasti hauskaa tienata rahaa pelejä pelaamalla. Monesti se onkin, mutta vähintään yhtä usein se on myös verta ja hikeä, työtä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Olen ehkä menettänyt jollain tavalla kyvyn nauttia videopeleistä kuten aikaisemmin, sillä pelaamistani värittää tapani eritellä ja analysoida niitä pieniä palasia joista elämykseni koostuu. Kriittinen silmä seuraa kanssani kaikkialle. Toimittajalle erittäin näppärä ominaisuus valtaa alaa myös vapaa-ajastani, ja vasta hiljattain olen oppinut osittain rentoutumaan omaksi ilokseni pelaamieni pelien parissa – nyt kun siihen on pitkästä aikaa ollut mahdollisuus. Työhön kuitenkin rutinoituu ja tietyllä tapaa myös turtuu. Siitä tulee vain yksi arjen osa-alueista, olkoonkin äärettömän mieluisa sellainen.
Arvostelumielessä pelit ovat pitkälti samalla viivalla keskenään, eikä hyvän ja huonon nimikkeen välillä ole juuri eroavaisuuksia – molemmat ovat tehtäviä, jotka jonkun tulee hoitaa alta pois joka tapauksessa. Sisäistä peliharrastajaani ikävät kokemukset harvemmin vetävät puoleensa, mutta ammattimielessä tavallaan rakastan niitä. Joku voisi ihmetellä, miksi päivä toisensa jälkeen väännän maailman turhauttavinta tauhkaa suurella mielenkiinnolla, mutta ne yleensä antavat kaikista eniten omalta mukavuusalueeltaan poistumisen hengessä. Vaikka freelance-toimittajana voinkin valita vastaanottamani toimeksiannot, kieltäydyn kunniasta aika harvakseltaan niiden laatuun vedoten. Harvassa työssä on vain kivoja hetkiä, eikä rusinat pullasta-mentaliteetillä voi edetä elämässä muutenkaan.
Myös itse kirjoittaminen tuo omat haasteensa hommaan, sillä joskus inspiraatio antaa odottaa itseään, kuten missä tahansa luovassa työssä. Aina ei voi olla erinomainen, ja sitäkin on opittava sietämään. Huonot päivät, stressi ja kiireiset aikataulut saattavat tulla prosessin tielle, jolloin tekstiä on vain puskettava ulos puoliväkisin. Toisaalta taas vastapainona on ne päivät, jolloin tekstiä suoltaa kilometritolkulla lähes tyhjästä ja olo on kuin voittajalla – aina printistä satunnaisesti löytyviin aivopieruihin saakka.
Peleistä työkseen kirjoittaminen on yksi parhaimmista asioista, mihin käyttää aikaansa, mutta se myös vaatii paljon. Tietenkin homma osaa olla myös äärettömän antoisaa, mutta varsinainen glamour siitä on kuitenkin kaukana.
Jenni Ahlapuro