Olen tehokkaasti paasannut hyvän osion tätäkin vuotta lasten ja aikuisten suhteesta pelaamiseen unohtaen täysin, että harrastus vaikuttaa myös ratkaisevasti parisuhteiden menestykseen. Tein kevätkesästä paljon selvittelyä aiheesta, sillä oli äärimmäisen mielenkiintoista miten niin monia perustavanlaatuisia ongelmia koettiin johtuvan silkasta pelaamisesta. Pelaavana naisena kuulen itse runsaasti spekulointia siitä, miten oma kotielämäni pelaajapariskunnan toisena puoliskona on varmasti yhtä auvoa – meidän ymmärtämättömyydestähän nämä ongelmat aina lähtevät.
Luonteeltani olen uppoutuja. Tiedän miten ärsyttävää se on, kun toinen ei kotosalla puuhaile juuri muuta kuin sen hetkistä projektiaan, oli se sitten mitä tahansa pelaamisesta purjeveneen rakentamiseen. Siksi en uskokaan, että peliharrastus itsessään on varsinainen ongelman ydin, mikäli katsotaan selkeitä riippuvuustekijöitä ja muita konkreettisia haittoja pidemmälle. Olen saanut osakseni runsasta huomauttelua tavastani tehdä paljon töitä kotosalla ja myönnän että se on todella ärsyttävää. Olen fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain aivan muualla parhaimmillaan tuntikaupalla. Kuulostaa tutulta, eikö?
Jostain syystä kohtaan paljon ajattelua siitä, miten kaikki olisi ihan hyvin jos kumppanikin vain ottaisi ohjaimen käteensä ja pelaisi. Pyhä ymmärrys valtaisi tämän mielen, eikä nalkuttamiselle jäisi enää sijaa – onhan pelaaminen ihan sairaan siisti harrastus. Ongelma ei kuitenkaan ole itse harrastuksessa, vaan siihen käytetyssä ajassa, joka on automaattisesti aina jostain muusta pois. Parisuhteissa se vähentää monesti sitä kuuluisaa yhteistä aikaa, jolloin mielipaha on itseasiassa melko lailla ymmärrettävissä. Ratkaisu onkin ymmärryksen sijasta kiinni lähinnä siitä, pystyvätkö kaksi ihmistä toteuttamaan molempien tarpeita huomioivan kompromissin.
En jotenkin jaksa kokea sympatiaa ihmisiä kohtaan, jotka eivät jaksa nähdä molemminpuolista vaivaa tilanteensa selvittämiseksi. Jostain syystä odotus siitä, että oma kumppani ylipäätään vain lopettaa ikäväksi mielletyn käytöksen on kovin yleisen oloinen, enkä lainkaan ymmärrä miten kukaan voisi olettaa sen tapahtuvan saati toimivan pitkässä juoksussa. Harva meistä pystyy elämään toisen ihmisen kanssa täysin yhden henkilön säännöillä, jolloin molempien on tehtävä töitä haluamansa tulevaisuuden eteen. Tämä kantani pätee sekä oletettuun aktiivipelaajaan sekä tämän mielipahaa kokevaan puolisoon molempiin tasapuolisesti. Tunnistan myös itsessäni piirteitä molemmista hahmoista, kaipaanhan minäkin sekä omaa aikaa että kumppanini huomiota tasapuolisesti. Eiköhän meistä suurin osa.
Spekulointi kohdallani osuu siinä mielessä oikeaan, että pelaamisesta meillä tulee sanomista harvakseltaan. Se ei tosin liity mitenkään sukupuoleeni tai harrastuksiimme, vaan lähinnä yhdessä sovittuihin pelisääntöihin ja haluun tehdä kompromisseja puolin ja toisin.
Jenni Ahlapuro