Edellinen sukupolvi käsitti naurettavan suuren määrän pelejä. Koska harrastan videopelejä, monet olettavat minun ehtineen pelata läpi kaiken mahdollisen vaikka tosiasiassa välistä on jäänyt aikamoinen määrä tekeleitä eri alustoilta. Kävin mielessäni läpi muutamia mieleen pompahtaneita nimikkeitä, joita olen pelaillut joko hyvin vähän tai en ollenkaan. Keskityin lähinnä vähän suurempiin ja suosituimpiin sarjoihin, joita voisi olettaa ”jokaisen” pelanneen.
Huomasin, että vanhan mutta itselleni uuden pelisarjan aloittamiseksi nousee kynnyskysymyksenä nimenomaan se tosiasia, että jatko-osia saattaa olla kertynyt jo kunnioitettava määrä. Kuusiosaista Assassin’s Creed -sarjaa on tullut pelattua ihan kevyesti julkaisutahdissa, mutta aloitapa moinen urakka kaikkien pelien ollessa jo ulkona – pelipino kasvaa jo muutenkin kuin omasta tahdostaan. Alla siis muutama seitsemännen sukupolven häpeäpilkkuni, joista ehkä jo tänä vuonna saattaisin saada jotakin työstöön.
Ensimmäiseksi tunnustuksekseni pääsee Halo. Tiedän, että Pelaajaankin kirjoitteleva ystäväni sortunee väkivallan tekoihin tämän kuullessaan, mutta en ole pelannut ainoatakaan sarjaan kuuluvaa peliä. Scifiräiskintä on aina ollut meikälikalle maistuvaa ajanvietettä, ja Halot ovat olleet jo hyvän tovin työn alla olevien pelien listalla. Ainoa ongelma tämän kohdalla on ollut se, että uusien pelien kasvattaessa urakkaa, on riittävän ajan löytäminen jäänyt haasteelliseksi. Kiinnostuksen puutteesta ei siis pitäisi olla kiinni.
God of War puolestaan on pelisarja, jota kohtaan en juuri tunne mitään mielenkiintoa. Pelejä jossain määrin kahlanneena en kokenut saavani niistä riittävästi irti. Suoraviivaiset, kestoltaan riittävän lyhyet toimintapläjäykset ovat usein paikallaan minunkin taloudessani, mutta tämän kohdalla iski paha puutuminen. Kreikkalainen mytologia on lähtökohtaisesti jossain määrin kiinnostava teema, mutta siitä huolimatta se esiteltiin peleissä vähän valjulla tapaa. Toiminta puudutti, ja vaikka sarjan jokainen osa hyllystäni löytyykin, en usko koskevani tähän enää.
Ja jotta pysytään sotaisissa teemoissa, myös Gears of War on jäänyt itseltäni pimentoon. Ihan pimentoon. En ole pelannut tätä yhtään, vaikkakin olen ensimmäisen osan ostanut pc:lle alustaa vielä käyttäessäni. Julkaisuvuosi valitettavasti sattui pc-pelaamisesta luopumisen murrokseeni, ja luulisin, että sarja on siksi päässyt jäämään jalkoihin. Asiaa ei helpota se, että koen melkoista vastareaktiota hahmojen karikatyyrimaista ulkoasua kohtaan, eikä se tunnu vetävän puoleensa. Oikeastaan en koe minkäänlaisia mielenkiinnon tunteita tällä hetkellä tätä sarjaa kohtaan, vaikka tunnollinen Xbox -tyttö takaraivossani kolkutteleekin, olen melko varma, etten aio käyttää aikaani tähän.
Neljäs mieleen juolahtava, vähälle huomiolle jäänyt seikkailusarja vie pelaajan itsensä Nathan Draken saappaisiin. Aivan, kyseessä on ihan mainio U -sarja, joka löytyy kokonaisuudessaan hyllystänikin. Lyhyitä pelirupeamia lukuun ottamatta en ole löytänyt itsestäni intoa, sillä jokainen osa on jättänyt jälkeensä vähän samanlaisen fiiliksen. Nättiä ja tasapaksua toimintaa ja takuuvarmaa viihdyttäjää, mutta olen jäänyt kaipaamaan jonkinlaista särmää. En koe, että hahmona Drakessa itsesäänkään olisi liikaa tarttumapintaa, eikä geneerinen peruskiltti hahmo saa samaistumisen tunnetta aikaan. Kokonaiskuvani sarjasta on melkoisen mitäänsanomaton.
Viidentenä listalta löytyy mikä tahansa PlayStation Move -peli. Kaapistani löytyy korkkaamaton Move Starter Kit, mutta koskaan en ole pelannut ainuttakaan peliä ohjainta käyttäen. Poikkeuksena muihin, tämä kohta ei hävetä ollenkaan.
– Jenni Ahlapuro