Ajattelin kertoa hieman suhteestani PlayStationiin, sillä yhteisellä taipaleellamme ei ole mutkilta vältytty. Blogiani lukeneille ei liene enää tässä vaiheessa epäselvää, että olen aikamoinen Xbox-tyttö. Ainaisena teknologiaintoilijana en syrji mitään alustaa, vaan haalin surutta käyttööni itselleni sopivat laitteet. Tämä ei niinkään käy laitteiden määrässä, vaan pyrin välttämään turhia hutihankintoja, asioita, joille en käyttöä juurikaan löydä.
Olimme lapsina sisaruksieni kanssa varsinainen pelikolmikko. Nuoremmat veljeni ja sisareni ottivat turpaan milloin Tekkenissä, milloin Crash Team Racingissa eläessämme auvoisaa PlayStationin kulta-aikaa. Äitini tuki auliisti harrastustamme sekä Sonyn, että Nintendon konsoleilla, olihan se oivallinen keino saada kolme rasavilliä riekkujaa hiljaisiksi yhdellä iskulla. Tai ainakin suljettua pois silmistä.
Varhaisteini-iästä lähtien molemmat alkupään Pleikkarit olivat aika suurta huutoa, ja Nintendon vanhemmat laitteet jäivät muistoihin lähinnä lapsuuden riemuina, viihdyttäen enää vain satunnaisesti. En siis voi tarpeeksi korostaa, miten suurella kulutuksella PlayStation ja PlayStation 2 olivat, sekä perheessämme, että myöhemmin myös omassa ensiasunnossani.
Ilmiselvästi vuosien varrella tuli uudet laitteet ja uudenlaiset pelit, mutta ylläpidimme veljeni kanssa pitkään traditiota CTR– ja Tekken-mättäjäisistä, taisimmepa myös takoa ennätyksiä Tony Hawk -pelien parissa vielä aikuisiälläkin. PlayStation 3:sen valuessa markkinoille, suhtauduin laitteeseen melko nihkeästi. Olin jo vakavassa Microsoft-suhteessa, ja vaikka vain yhdellä alustalla pelaaminen ei koskaan ole ollut minulle vaihtoehto, en kokenut erityistä ensihypeä. Hankin laitteen melko myöhään, ja käyttö jäi hyvin vähälle.
Kahlasin läpi muutamia yksinoikeuspelejä, mutta luultavasti käytin konsolia eniten lähinnä arvostelupelien parissa. PS Plus -jäsenyys minulla lojui pitkään aktiivisena, vaikka en juuri koskaan hyödyntänyt sen suomia latausominaisuuksia. Laite oli ikään kuin unohduksissa aktivoituessani sen pariin vain satunnaisesti. Tilanne pääsi jopa siihen pisteeseen, että viime vuoden puolella yritin ottaa projektikseni antaa ressulle hieman enemmän huomiota, ja pelata enemmän pelejä. Onnistuin vaihtelevalla menestyksellä.
PlayStation 4 oli avaimeni onneen. Huolimatta synkeästä suhteestani edeltäjään, vei tämä uutukainen jalat altani välittömästi. Jos pelaamiseni on aikaisemmin ollut hyvin Xbox-voittoista, on suhde nyt melko tasoissa. Edelleen koen puistatuksen tunteita käynnistäessäni edellisen sukupolven PlayStationia, jota käytän makuuhuoneen mediakoneena. Pelkkä käyttöliittymä saa aikaan puoliahdistuneen olon, ja DualShock 3:sen pitely tuntuu luonnottomalta, suoraan sanottuna jopa ikävältä.
Käynnistettyäni uuden sukupolven laitteeni, olen välittömästi kuin kotonani. Virtaviivainen käyttöliittymä ja uusittu ohjain tukevat käyttömukavuutta suorituskyvyn toimiessa ihastuttavana tukirankana. On oikeastaan melko mukavaa omistaa kaksi itselleni täysin tasavertaista alustaa. Edellisen sukupolven aikana suosin selkeästi näistä kahdesta toista vaihtoehtoa, mutta nyt olen autuaasti tilanteessa, jossa ei tarvitse valita pelejä konsolin mukaan. Koen suurta pelaamisen onnea, riemua ja mukavuutta vihdoin kumpaisellakin.
Jenni Ahlapuro