En ole tämän vuoden aikana ostanut ensimmäistäkään ladattavaa lisäsisältöpakettia. Olen toki nauttinut viime vuonna hankkimani Destinyn kausipassin hedelmistä, mutta esimerkiksi yksinpeleihin julkaistaviin tarinapohjaisiin lisäseikkailuihin en ole panostanut laisinkaan. Tämä poikkeaa suuresti aikaisemmista ostomieltymyksistäni, sillä on ollut aikoja jolloin olen nauttinut suuresti saadessani jatkaa hyväksi havaitsemieni pelimaailmojen tutkimista.
Käytin Dragon Age: Inquisitionin parissa reilusti yli sata tuntia, ja vaikka se ei itselleni mitään vuoden peli-osastoa edustanutkaan, viihdyin sen kanssa yllättävän hyvin. Muistelen edelleen kaiholla muutamia tekemättä jääneitä nakkeja, mutta en silti voisi kuvitellakaan ostavani uunituoretta The Descent -lisäpakettia. Vastikään julkaistusta Arkhamin Ritarista nautin suuresti, ja suunnittelen palaavani synkkääkin synkempään Gothamiin vielä ajan kanssa uudelleen – tämäkään tuskin tapahtuu tulevien lisäsisältöpakettien turvin.
Kuitenkin odottelen jo hartaudella säästelemäni The Witcher 3: Wild Huntin tulevia laajennuksia, vaikka itse emopelissäkin riittää vielä tekemistä. Tässäpä kiteytyykin luultavasti se syy, miksi en jaksa innostua näistä pienistä lisäkilkkeistä kuten ennen. En kaipaa tunnin tai kahden pyrähdystä, sillä nämä harvoin tarjoilevat suurempaa variaatiota tai tuoretta kulmaa varsinaiseen peliin. Toki vaikkapa Batmanissa voi kikkailla saman universumin hahmoilla, mutta mennyt osoittaa että mekaniikka silti pysyy ytimeltään samana. Ja minä olen nähnyt sen jo.
Se mitä minä kaipaan eniten, on vanhat kunnon laajennukset, joita nähtiin ennen dlc-kultakautta ilahduttavan paljon. Muistelen edelleen kaiholla The Elder Scrolls: Oblivionin mielipuolista saarta, johon päästiin tutustumaan The Shivering Isles -lisäosan turvin. Aikaa tähän kaikkeen taisin käyttää reilut toistakymmentä tuntia, eli helposti keskiverto videopelin verran. Se laajensi jo nähtyä pelialuetta omalla uniikilla tavallaan ja tarjosi ihan kunnon juonen tehtäväsarjoineen ja sivuaktiviteetteineen. Samasta sarjasta vastaavaa nähtiin muutama vuosi takaperin Skyrimin kohdalla, kun Dragonborn -lisäpaketti toi täysin uuden ja uniikin saaren pelaajien temmellyskentäksi. Siinä jää muutaman tunnin puolivillaiset rykäisyt auttamatta kakkoseksi.
Mitä enemmän pelejä on tarjolla ja mitä vähemmän oma aika riittää niiden parissa häärimiseen, sitä enemmän haluan panostaa kokemukseni laatuun. Jos tarjolla on lisää sitä samaa, jää elämys oikeastaan aina välistä, sillä senkin ajan voi käyttää jonkin uuden kokemiseen. Tämä on tietenkin kukkarolle positiivinen ilmiö, joka ei juuri vaikuta yleiseen elämänlaatuun millään tasolla muutenkaan. Nyt kun digitaaliset lataustavat mahdollistavat jatkuvan pikkupäivitysten virran, huomaan itse kaipaavani enemmän niitä suuria muutoksia. Kuka olisi uskonut, että tässä käy vielä näin.
Jenni Ahlapuro