Olen ollut viime aikoina myös todella vihainen ja turhautunut. Serveriongelmien vuoksi paljon pelaamani The Elder Scrolls Online kaatuu virheilmoitukseen toisensa jälkeen, eikä oikeastaan toimi suunnitellusti muutenkaan. Tämän tilalla voisi olla mikä tahansa peli, sillä syy reaktiooni on aina sama – turhaudun, kun peli ei minusta riippumattomista syistä etene toivotulla tavalla. Samasta syystä en esimerkiksi koe Bloodbornea erityisen turhauttavana pelinä, sillä kuolemaan johdattava moka on lähes aina vain ja ainoastaan omaa ansiotani. Suuttumukseni nouseekin tietynlaisesta epäreiluuden tunteesta, joka syntyy kun otan esimerkiksi jatkuvasti pataani pelin teknisten ongelmien vuoksi.
Tuleehan siitä aina vähän lapsellinen olo, kun huomaa kiukuttelevansa tavallaan ihan tyhjästä. Olen yleensä kohtalaisen rauhallinen ihminen, eikä tapanani ole heitellä ohjaimia raivopuuskan vallassa pitkin seiniä, huolimatta siitä että mieleni ehkä tekisikin. Saarnaan aika usein pelihaittojen ennaltaehkäisemisen puolesta, mutta se saa aina ihan uutta ulottuvuutta kun pääsee itse konkreettisesti kokemaan myös niitä pelaamisen varjopuolia. Särkevät silmät ja ärtyneet niskalihakset eivät ole mitään sen mielessä pyörivän kiukun rinnalla.
Aikuisuuteen onneksi kuuluu kyky tunnistaa ja hillitä omia tunteitaan, eivätkä aggressiiviset purkaukset ole samalla tavalla hyväksyttäviä kuin esimerkiksi lapsilla. Pikkuihmisten käsittelykyky on vähän eri luokkaa, mutta kyllä minä enemmän silti samaistun siihen naama punaisena jalkaansa polkevaan nassikkaan kuin tämän huolestuneeseen vanhempaan – kyllähän se risoo, kun homma ei toimi. Ulkopuolisen silmin se näyttää kuitenkin vähintään oudolta ja typerältä, sillä pelin sisäistä suuttumuksen syytä ei välttämättä havaitse laisinkaan.
Haluaisinkin, että peleihin liitettyä aggressiota käsiteltäisiin siihen johtavien tunnetilojen kautta, eikä niinkään itse pelien näkökulmasta. Sillä ei ole mitään väliä ottaako aivoon joku ultrarealistinen sotaräiskintä vai Minecraftin kuutiomaailma, sillä turhautua voi molemmissa ihan yhtälailla. Jos kiukku pääsee purkautumaan haitallisella tavalla, on pieni treenaus tunteiden säätelyn parissa ihan paikallaan, niin lapselle kuin aikuisellekin. Mielipuolinen riehuminen sosiaalisessa mediassa tai pelifoorumeilla lämmittää hetken, mutta nolottaa lopulta kosolti. Hajonneet esineetkin kostautuvat lähinnä kukkarossa, ja se ottaa aivoon entistä enemmän. Niin tai näin, olo on kuitenkin kurja.
Pelitauko ei kuitenkaan maksa mitään. Rauhoittuminen vaatii ehkä jonkun verran itsehillintää, mutta kun se jää tavaksi, säästytään monelta turhalta mielipahalta. Mikään peli ei oikeasti ole sen arvoinen, että kannattaisi ehdoin tahdoin aiheuttaa pahaa mieltä itselleen sen kautta. Tätä mantraa hoen itsekin aina suorittaessani maailman eniten bugaavia nimeltä mainitsemattomia AAA-titteleitä hampaat irvessä.
Jenni Ahlapuro