Muutama viikko sitten olin maailman onnellisin tyttö. Ei, kukaan ei kosinut, mutta sain kaksi uutta konsolia saman viikon aikana. Olin ennakkotilannut sekä PlayStation 4:sen että Xbox Onen hyvissä ajoin alkuvuodesta, eikä minun ja autuaan laiteonneni välissä pitänyt olla minkäänlaisia häiriötekijöitä.
Olin niin väärässä, että itketti. Xbox Onen kotimaan julkaisun siirtyminen ensi vuodelle oli ehkä yksi pahimmista pettymyksistä tämän vuoden puolella. Pienestä kriisistä toivuttuani lohduttelin itseäni sillä ajatuksella, etten kuitenkaan malttaisi käyttää kahta uutta laitetta rinnakkain. Väärässä jälleen, ja niin tilasin ulkomailta itselleni myös sen vihreämmän konsolin.
En ollut koskaan mieltänyt PlayStation 3:sta mitenkään omaksi konsolikseni. Pelasin sillä oikeastaan muutamat yksinoikeuspelit ja arvostelupelit, jotka nyt vain sattuivat tulemaan alustalle arvioitavaksi. Edes plussajäsenyys ei tähän auttanut, vaan ilmaispelit joko jäivät lataamatta tai sitten en muistanut niitä pelata.
PlayStation 4 muutti tämän käytännössä kertaheitolla. Olin jo alkujaan melko vahvalla hypellä odottelussa mukana, mutta vasta konsolin kotiin saatuani huomasin, miten mahtava laite onkaan kyseessä. Sulava käyttöliittymä vaati alkuun pienen totuttelun, mutta osoittautui kuitenkin käytössä erinomaiseksi. Uutta DualShockiakaan en voi kuin ylistää, pidin edellisiä ohjaimia lähinnä maailman rasittavimpina turhakkeina huonon muotoilun ja onnettoman rakenteen vuoksi.
Xbox One puolestaan on mielenkiintoinen kokemus. Koska Suomessa julkaisu laitteella on vasta ensi vuoden puolella, oli minun valittava lokalisaatioasetuksiksi joku muu. Päädyin Brittein saarille. Äänikomennot toimivat pääsääntöisesti sujuvasti jopa pulla suussa, välillä taas hunajaisinkaan lurittelu ei tunnu menevän jakeluun. Alkuun äärettömän sekava käyttöliittymä kävi järkeen vasta äänikomentojen kunnollisen sisäistämisen jälkeen, ja se onkin selvästi ajateltu ensisijaisesti niin käytettäväksi.
Myös Microsoft oli päättänyt uusia ohjaimensa, ja turhasta keveydestä huolimatta se istuu käteen loppujen lopuksi aika kivasti. Tattien uusi muotoilu oli tervetullut lisä, sillä jokaisessa edellisen sukupolven ohjaimessani taisi olla keskellä vasenta tattia kynnen muovaama kolonen. Nyt peukalot pysyvät somasti omilla paikoillaan ja ohjain itse säilyy ehkä ehjänä.
Surullista, mutta kumpaakin konsolia yhdistää yksi yhteinen tekijä: kiinnostavien julkaisupelien puute. Älkää käsittäkö väärin, hyviä pelejä on molemmille alustoille olemassa, mutta ei ehkä sitä määrää, jota olisin itse toivonut. Osan oli ehtinyt jo arvostella aikaisemman sukupolven versiona, eikä pelkkä uudelle sukupolvelle päivittäminen tuo tarpeeksi jälleenpeluuarvoa. Osa nyt oli puhtaasti mielenkiinnotonta ulostetta.
Kunnon konsolisotailijoita tietenkin kiinnostaa tietää, kumpi on parempi hankinta. Minäpäs pidän paljon molemmista, mutta valitettava tosiasia on, että ennen Suomijulkkaria ei Xbonella ole juurikaan käyttöä. Kotimaisen kauppapaikan puute pakottaa ostamaan lähinnä fyysisiä pelejä, tai sitten turvautumaan esimerkiksi jenkkien tai brittien vastaavaan. Lisäksi monia ominaisuuksia saa odottaa hyvän tovin.
Toimettomana ei kuitenkaan tarvitse sitä tehdessään olla, vaan palveluista esimerkiksi Netflix toimii hyvin kotimaisin tunnuksin. Huhumyllyssä vellovaa julkaisua voikin odotella leppoisasti kotisohvalta käsin ja katselemalla vaikka kaikki Stargåte-jaksot. Kyllä nimittäin kannatti ostaa.
Joku saattaa ihmetellä, miksi jätän Next-Gen -kertomuksestani Wii U:n täysin huomiotta. Se johtuu lähinnä siitä, ettei minulla ole mitään mielenkiintoa hankkia konsolia. Kiinnostavia nimikkeitä tulee laitteelle niin vähän, etten koe konsolin hankkimista mitenkään itseni kannalta tarpeelliseksi teoksi. Sääli sinänsä.
– Jenni Ahlapuro