Pidän siitä sävystä, minkä videopelaamista käsittelevä julkinen keskustelu on viime vuosina saanut. Kannan parhaani mukaan omaa korttani kekoon, ja pyrin käsittelemään pelaamista laajempana kokonaisuutena huomioiden myös niitä näkemyksiä, joita itse en allekirjoita. Kartan kapeakatseisuutta, ja myönnänkin avoimesti että pelaamisesta voi koitua myös paljon haittaa, etenkin lapsille. Peliriippuvuus, liian rajun sisällön aiheuttamat ikävät tuntemukset, television ääreen liimautuminen.. Nämä ovat kaikki pelihaittoja joista tuleekin olla huolissaan. Vastuun ulkoistaminen on kuitenkin vähintään yhtä haitallinen ilmiö.
Näkemys, jonka mukaan videopelaaminen on lapselle toissijainen harrastus kaikkeen muuhun verrattuna on suorastaan naiivi. Keitä me aikuiset olemme määrittelemään mikä on lapselle tärkeää? Tähän päivään syntyneet vekarat käyttävät mobiililaitteita yhtä luontevasti kuin heidän vanhempansa rakensivat käpylehmiä – tosiasia, joka voitaisiin pikkuhiljaa jo hyväksyä. Lapset saattavat viettää valtavasti aikaa pelimaailmassa yhteisten projektien parissa, saaden jotain konkreettista myös aikaan. Vanhemmille vähäpätöinen virtuaalitodellisuuden tuotos on kuitenkin lapselle iso asia, joka parhaimmillaan tuottaa uskomattoman määrän ylpeyttä ja onnistumisen tunteita. Näitä ei aina saa muualta.
Tämän viikon mediakeskustelu on tuntunut kaikelta muulta kuin rakentavalta. Ruudun parissa vietetyn ajan asettaminen ulkoilun ja liikkumisen vastakohdaksi on lähes yhtä absurdia kuin ajatus siitä, että vanhempien kielteiseksi mieltämä pelaaminen loppuu vempeleiden takavarikoimisella. Sen sijaan että vanhemmat asettavat totaalikieltoja muiden keinojen puutteessa, tulisi heidän pyrkiä ymmärtämään lapsensa harrastusta ja luoda rajoja yhdessä tämän kanssa. Asianmukainen mediakasvatus suojelee lasta pelaamisen ja ruudun tuijottelun haitoilta, mutta luo myös järkevää ja terveellistä pohjaa harrastaa sitä. Ensisijaisesti tästä vastuussa ovat vanhemmat.
Maailma muuttuu huimaa vauhtia, eikä siinä oikeastaan auta kuin yrittää pysytellä mukana. Jos kaikki digitaalinen nähdään automaattisesti uhkana lapsille, on aika muuttaa omia asenteitaan. En sano, etteikö lasten olisi hyvä liikkua ja leikkiä niin sisällä kuin ulkonakin ilman käteen liiman lailla tarttuneita mobiililaitteitaan. Päinvastoin meidän tulisi yhdessä miettiä miten me saisimme myös fyysisestä harrastamisesta lapsille mielekkäämpää. Vaihtoehtoisia aktiviteettejä poissulkemalla ei tehdä pesäpallosta tai hippaleikistä yhtään sen viehättävämpää lajia niistä kiinnostumattoman lapsen silmissä. Olisi lapsellista olettaa muuta.
Videopelimaailmasta vieraantuneille vanhemmille suosittelen usein lapsen pelaamisesta kiinnostumista. Se on paras tapa oppia niin peleistä kuin omasta lapsestaankin, eikä siihen tarvita avointa mieltä ja läsnäoloa kummempaa. Lasta voi pyytää kuvailemaan omin sanoin pelin tavoitteita, tai kertomaan miksi sen pelaaminen on niin hauskaa – he kyllä jaksavat jutella itselleen tärkeistä asioista. Mutta mitä jos yritettäisiin noudattaa samaa myös ulkoilussa. Sen sijaan että lapsia patistellaan pihan puolelle viihtymään, voisi vanhemmat ihan hyvin lähteä mukaan selvittämään mikä hommassa motivoi ja mikä ei. Luulisin että ratkaisu pulmaan löytyy ennemmin sieltä.
Jenni Ahlapuro