Pelien keräily on hieno asia. Se on uniikki keräilykohde siinä mielessä, että pelit on tehty pelattaviksi. Voiko postimerkkeilijä käyttää postimerkkejään niiden alkuperäisessä käyttötarkoituksessa? Ei tietenkään. Voiko kolikoiden keräilijä maksaa ruokaostoksia kolikoillaan? Todennäköisesti ei halua. Mutta pelinkeräilijäpä voi pelata pelejään, arvostaa niitä täysin niiden omilla ehdoilla.
No hyvä on, taiteen keräilijä voi tietenkin katsoa taidettaan. Väitän silti, että pelinkeräilijä saa samat vibat hypistellessään Mega Manin jenkkiversion koteloa kuin Dalin ystävä saa katsellessaan Muiston pysyvyyttä.
Juuri tästä syystä pelikeräilyllä on niin monta eri puolta. Vain pelaamista halajavat voivat hankkia hyllyynsä pelkän pelikasetin, ja se toimii täysipainoisena kokemuksena heille. Kiinnostavan kansitaiteen ystävät haluavat tietenkin koko paketin itselleen, ja ohjekirjaa myöten täydellisen kokonaisuuden hankkiminen tuo oman haasteensa keräilylle.
Aivan oma lukunsa ovat tietenkin muoveissa olevat pelit. Saan toisinaan negatiivista tai vähintään kummastelevaa palautetta siitä, että omistan vielä muoveissa olevia pelejä. Muoveissa olevat pelit ovatkin katsantokannasta riippuen joko pelikeräilyn alin tai ylin muoto. Toisaalta ne ovat niitä kaikkein vaikeimmin löydettäviä tapauksia, joita pitää metsästää vuosikausia ja löydettäessä hintalappu on sen mukainen. Toisaalta taas vuosikymmeniä vanhat avaamattomat pelit kumoavat pelien varsinaisen käyttötarkoituksen, sillä eihän niitä hullukaan enää avaa. Silti tälläkin degeneroituneella asteella pelikeräily vain laskeutuu lelukeräilyn tasolle, jossa avaamattomat action figuurit odottavat ikuisuuden hyllyillä, koskaan pääsemättä leikkien keskipisteeksi.
Minusta muoveissa olevien pelien keräilyssä ei ole mitään vikaa, tosin en siis siihen ole täysipainoisesti heittäytynytkään. Ensisijaisesti hankin pelini pelaamista varten ja jos jostain satun saamaan käsiini muoveissa olevan yksilön, hankin sitten avattuna toisen kappaleen samaa peliä, että pääsen sitä myös pelaamaan.
Toisaalta, kuten olen useasti todennutkin, keräily on paljon muutakin kuin pelien rahallisia arvoja tai edes pelien pelaamista. Se on muistoja. Kun hankkii omaan hyllyynsä pelin, josta on joskus lapsena 20 vuotta sitten eronnut, on tunne kuin vanhan ystävän tapaaminen. On mukavaa, että sellainen löytyy talosta, jos vaikka sattuu saamaan hetken mielijohteen pelata sitä. Muistella niitä kiireettömiä kesäpäiviä ja öitä, jolloin peliä hakattiin vailla huolta huomisesta. Jo pelkästään ohjekirjan hypistely voi tuoda mieleen hyviä muistoja, kuten esimerkiksi Cranky Kongin kuittailut pelaajan pelitaidoista lukiessasi Donkey Kong Countryn ohjekirjaa.
Kerää juuri sitä mikä tuo sinulle parhaat fiilikset, älä välitä muiden sanomisista.