Tässä Minna, Pelaajan toimiston graafikko ja AD-Lassen assistentti. Minäkin pelaan pelejä, mieluiten fantasia- ja roolipelejä. Nyt kun esittelyt on hoidettu, käydään asiaan ja katsotaan, miten minusta tuli pelaaja.
Olen pikkuinen, nelivuotias, jos oikein muistan. Istun asuntoauton takaosassa katsomassa, kun isoveljeni pelaa Turricania. Olen lumoutunut. Turrican on jotenkin niin salaperäinen. Olen hieman ihastunut häneen. Miksi hän on joutunut tuonne? Millainen hän on, kun hän ei taistele? Onko tässä tarinassa prinsessaa? Miten tuosta möröstä on tullut tuon näköinen? Isoveljeni alkaa vaikuttaa ärtyneeltä kyselyistäni. Menen piirtämään kökköjä piirustuksia, joissa Turrican pelastaa prinsessaa.
Siili, kettu ja taistelu-naiset
Siirrytään ajassa pari vuotta eteenpäin. Pelaamme yhdessä pikkuserkkuni Antin kanssa Sonic 2:ta. Olen aina Tails, koska siinä ei voi kuolla. Pikkuserkkuni on parempi pelaamaan, joten Sonicilla pelaamisen vastuu on hänellä. Kilpailemme aina siitä, kumpi ehtii painamaan ensin nappia, joka vapauttaa söpöt metsän eläimet loukustaan. Olemme pelanneet pelin läpi jo monta kertaa, mutta palaamme silti aina sen pariin. Tykkäämme ”leikkiä” eri ympäristöissä. Kaupunkikentässä Sonic syö niin paljon hotdogeja, että sille tulee ähky. Vesikentässä Tails menee yksin uimaan ja eksyy. Sonic suuttuu.
Alan piirtää Sonic-sarjakuvia. Sonic istuu tavallisen siilin päälle ja saa piikkejä pyllyynsä. Höhöö. Sonic ja Tails ihastuvat molemmat ”Taistelu-naiseen” ja alkavat kilpailla hänen huomiostaan. Hänellä on punainen uimapuku ja saappaat. Sitten kaupasta löytyy oikea Sonic-sarjakuva. Se tilataan heti. Kolmen numeron päästä lehti lopetetaan. Itken koko illan. Ero on katkeransuloinen, koska viimeisessä lehdessä julkaistiin fanikirjeeni.
Ystäväni Viivi on saanut kotiinsa Vinyl: The Goddess from Mars -pelin. Pääosassa on NAINEN. Ihan sairaan siistiä! Se näyttää ihan samalta kuin oma hahmoni, Taistelu-nainen! Leikimme pihalla molemmat Vinyleitä. Kuvailemme tarkkaan, miltä näytämme. Viivin Vinyl-asu on usein violetti, hänen lempivärinsä. Kehitämme oman tarinan, ja leikimme pihalla sen alusta loppuun. Hypimme keinusta, hiippailemme kerrostalojen kulmilla, tapamme hirviöitä ja ihastumme ihaniin miessankareihin.
Antti kertoo, että hänen isoveljellään on uusi tappelupeli, ja siinä voi pelata erilaisilla naisillakin! Sindel ja Sonya Blade ovat tosi cooleja. Vinyl vaihtuu Mortal Kombat -leikkeihin. Minä olen aina Sonya Blade ja Viivi Kitana. Antti ja Harri riitelevät siitä, kumpi saa olla Liu Kang. Asiaa ei auta pian ilmestyvä Mortal Kombat -elokuva, joka on HURJINJAPARASJAIHANSIKASIISTEINMAAILMASSA. Elokuva oli K-18, mutta katsoimme sen silti. Olimme tosi cooleja.
Laran aikakausi
Isoveljeni päättää, että minun pitää kiinnostua enemmän pc:n kanssa hääräilystä. Koulunkin takia olisi hyvä oppia käyttämään sitä ”oikeasti”. Porkkanaksi hän hankkii minulle Tomb Raider III:n. Tuhannet piirtämäni Lara-piirrustukset ja sarjakuvat, oheistuotteet, koneelle tallennetut kuvat, pelit ja vuodesta toiseen jatkuva Lara-höyhötys saavat hänet myöhemmin katumaan tätä syvästi.
Pelasimme Tomb Raidereita aina Viivin kanssa. Kun toista pelotti jännässä paikassa, niin toiselle saattoi tulla ”USKALLUSPÄÄLLYS!” (kuten sitä kutsuimme) ja hän istahti tietokonetuolille toisen tilalle ja syöksyi kiljuen raptorin kimppuun. Kiljuimme innosta muutenkin aina, kun pelissä tapahtui jotain siistiä. Eläytymisen taso oli sanoinkuvaamaton.
Tomb Raidereista siirryimme myöhemmin muihinkin peleihin, kuten Prince of Persia: The Sands of Time -trilogiaan ja Beyond Good & Eviliin. Pelejä yhdisti aina se, että tarina veti meidät mukaansa ja sisälsi vahvoja naishahmoja, joihin oli helppo samaistua. Jos pelistä löytyi vielä romanssi päähenkilöiden välillä, kokemus oli kuin enkelikuoron laulua. Harmi, että missasimme BioWaren pelit kokonaan. Mahdollisuus valita itse hahmon ulkonäkö ja erityisesti romanssin kohde olisi saanut meidät nuoret tytöt aivan sekaisin. Mikä menetys! Mutta kyllä me silti kiljuimme, kun Prince suuteli Farahia.
Kiljumisen loppu
Nykyään pelaamme Viivin kanssa WoWia yhdessä. Meillä on, tietenkin, naishahmot. Periaatteessa mikään ei ole muuttunut. ”Leikimme” yhä peleissä, mutta aikuisena sitä kutsutaan ropettamiseksi. Ihastelemme edelleen kauniita maisemia ja saatamme hieman intoilla yhdessä, kun jommankumman hahmo löytää uuden hienon vaatekappaleen. Mutta emme kilju ja juokse ympäri taloa. Henkemme ei salpaudu enää kovinkaan usein. Emme voi pelata kovin myöhään, kun aamulla on töitä.
Pelit ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun niitä pelaa lapsellisen vastaanottavassa mielentilassa. Jos pystyisimme eläytymään aikuisenakin peleihin samalla tavalla kuin lapsena, moni peli olisi varmasti parempi kuin se oikeasti edes onkaan. Mutta aikuisena sitä huomaa virheet niin helposti. ”Grafiikka voisi olla parempaa. Tarina on ennalta arvattava. Tuossa on bugi. Tää on hyvä peli, mutta ärsyttää kun se…” Ja sitten on niitä moukkia, jotka eivät tiedä pelien maailmasta yhtään mitään ja ihmettelevät, jos ”aikuiset ihmiset” intoilevat aivan liikaa ”vain jonkun pelin takia”. Mälsää.
Odotan todella kovasti Mass Effect 3:a. Piirtelen siitä kuvia, keskustelen siitä. Toivon todella, että kun käynnistän pelin ensimmäistä kertaa, henkeni salpautuu niin kuin silloin joskus ennen. Toivon, että nauran ääneen ja kiljahtelen riemusta ja tutisen jännityksestä. Mutta onko se enää mahdollista? Joskus toivon, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja ojentaa Mass Effect -pelisarjan nuoremmalle minälleni. Silloin olisin ainakin ottanut pelistä ihan kaiken irti.