Terveisiä ”Vyöhykkeeltä”
(Nyt soi: Midlake – The Courage of Others)
Kotona olemme vaimoni kanssa suunnittelemassa pientä ”päivitystä” olohuoneeseen. Ikean pahvihuonekalut saisivat nyt vihdoinkin antaa tilaa paremmin pystyssä pysyville kalusteille, ja samalla aikansa eläneitä av-laitteita vaihdettaisiin pienempiin tai mahdollisesti poistettaisiin kokonaan käytöstä. Kun muut nykyään tuntuvat hankkivan koko ajan suurempia televisioita ja kaikenmaailman videotykkejä, itse haaveilen televisiovapaasta olohuoneesta ja täysistä kirjahyllyistä, muhkeasta lukunurkkauksesta ja keinutuolista. Jälkimmäinen on jo tilauksessa, ja kirjahyllyjäkin täytyy saada lisää, koska olen viime aikoina ostanut ”hieman” kirjoja ja levyjä.
Vuoden alusta alkaen olen viritellyt ilmaan ajatusta siitä, että digiboksimme paras sijoituspaikka olisi se sama pahvilaatikko, jossa laite aikoinaan kannettiin kaupasta kotiin. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että televisiokanavilta ei muutamia hajasijoitettuja dokumentteja lukuun ottamatta tule yksinkertaisesti mitään sellaista, johon omaa aikaansa haluaisi hyvällä omallatunnolla kuluttaa. Televisiosta on vääristynyt jonkinlainen arjen kitukasvuisista verisuonista kallisarvoista aikaa imevä vampyyri, joka täytyy päästää päiviltä! Dokumentitkin voi sitä paitsi katsoa ilmaiseksi ja silloin kun itse haluaa Ylen Areena-verkkopalvelusta.
Kokonaan en kuitenkaan halua televisiosta luopua. Niitä harvoja sarjoja, joita seuraan, katselen nimittäin mielelläni valmiina dvd-julkaisuina. Muun muassa sarjan The Tudors kaksi ensimmäistä tuotantokautta ovat tätä kirjoittaessani juuri matkalla Jerseyn saarilta kohti omaa postilaatikkoani. Totaalinen televisiottomuus olisi kohtuullisen haasteellista myös näin pelitoimittajan ammatinharjoittamisen kannalta, joten jonkinlainen näköradio täytyy asunnon nurkassa säilyttää. Yritän nykyään pelata itse asiassa mahdollisimman vähän vapaa-aikanani, ja pitää näin työt visusti erillään esimerkiksi viikonlopuista. Toisinaan se onnistuu, useimmiten taas ei, koska mielenkiintoisia pelejä on kuitenkin melkein koko ajan tulossa.
Tarvetta ikiomalle kirjastolle. Unelmoin Frasierin tavoin omasta ”lukupyhätöstä”.
Herlokki Solmunen kohtaa Suuren Kutulun
(Nyt soi: Tenhi – Folk Aesthetic 1996–2006)
Yksi erinomainen syy pitää digiboksi vielä visusti televisioon kytkettynä on arki-iltapäivien todellinen hitti, dekkariklassikko Sherlock Holmesin seikkailut! Siinä pääosaa esittää se ainoa oikea Sherlock Holmes eli eriskummallisen maanis-depressiivinen, mielipuolinen ja yksinkertaisesti aivan mahtava Jeremy Brett. Tämä televisiosarja itse asiassa kolahti nyt useamman vuoden katselutauon jälkeen niin lujaa, että minun piti kaivaa naftaliinista vuonna 2006 ilmestynyt Frogwares-studion tietokonepeli Sherlock Holmes: The Awakened. Siinä kohtaavat kaksi maailmankirjallisuuden suurta muinaista, Sir Arthur Conan Doylen huumekoukussa rimpuileva eksentrinen salapoliisi ja H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologian synkkä maailma. Parempaa yhdistelmää saa hakea! Kankean ulkokuoren alla sykkii edelleen synkkä ja äkkiväärä seikkailupeli, jonka parissa kadottaa tunteja yhdeltä istumalta. Ajan hampaat ovat korkeintaan nakertaneet peliä vain sen ylöspanon osalta.
Näin oivallista aasinsiltaa pääsen vielä yhteen Holmes-aiheeseen, joka on viime vuoden lopulla ensi-iltansa saanut englantilaisen Guy Richien ohjaama elokuva Sherlock Holmes. Vaikka itse en ole koskaan pahemmin pitänyt Richien samaan aikaan muotopuhtaista ja sisällöltään lähes täydellisen tyhjistä rainoista, hänen Holmes-adaptaationsa on surkeinta ajanhaaskausta, jonka uhriksi olen pitkään aikaan joutunut. Yhdestä kaikkien aikojen hienoimmista kirjallisuuden sankarihahmoista on virtaviivaistettu keskenkasvuiselle keskittymiskyvylle tyhmennetty versio, jossa umpihölmöä käsikirjoitusta ja nanomillin ohuita henkilöhahmoja peitellään itsetarkoituksellisella nyrkkien heiluttamisella, elokuvallisilla kikkailuilla sekä asioiden pamauttamisella ilmaan. Vuoden 2009 Sherlock Holmes on niin huono silmänkääntäjä, että hänen temppuihinsa ei usko enää kukaan.
”Yksinkertaista, rakas Watson.” Jeremy Brett ja David Burke aseet tanassa salaisuuksien edessä.
Richien elokuva omalla tyyliä ennen tarkoitusta korostavalla olemuksellaan alleviivaa itse asiassa sitä, mikä on yleensäkin vikana meidän ajassamme. Kun ei enää viitsitä keskittyä kunnolla mihinkään, ei erikoistuta tai kiinnostuta asioista vain niiden itsensä takia, syntyy koko joukko muka-jostain-jotain-tietäviä mielipideautomaatteja. Yhden kirjan pikalukemisen jälkeen sitten kuvitellaan, että ollaan pätevöityneitä antamaan kaikenlaisia lausuntoja vaikkapa kehitysavun täydellisestä epäonnistumisesta ja kansantaloutta ylikuormittavasta taakasta. Terveisiä toisin sanoen ”Nalle” Wahlroosille. Koko ajan tehdään vain töitä, juostaan paikasta toiseen, etsitään oikopolkuja ja bonuspisteitä, nopeutetaan kaikkea ja nopeutetaan ad nauseam. Oma henkilökohtainen projektini tällä hetkellä on kaiken kokeminen hitaammin, ja se esimerkiksi tarkoittaa lähes kaiken ”uuden musiikin” heivaamista leppoisasta jumittamisesta sekä tuomiopäivän psykedelia-hörhöily-kraut-okkultismi-progelaahauksesta nautiskelemisen tieltä. Pyhiinvaellusta olen suunnitellut Saksan Halberstadtin erääseen kirkkoon, jossa soi säveltäjä John Cagen yhteensä 639 vuotta kestävä urkuteos Organ2/ASLSP (As SLow aS Possible).
Unelma metsäpakolaisuudesta
(Nyt soi: Woodland Choir – For You)
Viime viikkoina pelaamattomuuteen tähtääviä vapaa-ajan pyrkimyksiäni on erityisesti kampittanut God of War III, joka on ryhdikkäin pelituttavuus pitkään aikaan. Kokeilin aikoinaan pelin demoa, joka ei kuitenkaan vielä riittänyt vakuuttamaan minua meiningin silkasta erinomaisuudesta. Kun sitten Kratos-paketti tömähti julkaisupäivänä postilaatikkoon ja pääsin aloittamaan tarinan alusta, olin täydellisesti (liha)koukussa! Pelkästään ensimmäinen puolituntinen pelissä on isomunaisinta ja huikeinta toimintatykitystä, mitä olen konsolipelaamisessa tähän asti nähnyt. Loppupeli ei kaikilta osin onnistu vastaamaan alun herättämiin odotuksiin, mutta meno pysyy tästäkin huolimatta viihdyttävänä. Olen kaikin puolin God of War III:sta erittäin positiivisesti yllättänyt – etenkin siitä syystä, että en aikaisemmin ollut kiinnostunut koko pelisarjasta.
Yllä mainitsemani Tudors-tilauksen lisäksi kuukausittaista ja normaalia nettishoppailua on tullut nyt harrastettua yllättävän vähän. Sen sijaan Helsingin Levykauppa Äxän proge- ja indiehyllyjä olen käynyt penkomassa viime aikoina niin moneen otteeseen, että myyjät ovat alkaneet tervehtiä minua jo kadulla. Itse asiassa kaksi ainoaa elokuvahankintaani pitkään aikaan ovat olleet Risto Jarvan Jäniksen vuosi (1977) ja Godfrey Reggion Koyaanisqatsi (1982). Molemmissa päällimmäisenä teemana on liian nopeaksi kiihtynyt moderni kaupunkilaiselämä, jonka vauhtisokeudessa ihminen menettää liiaksi kaikenlaista arvokasta omasta itsestään. Kaarlo Vatanen pakenee alun perin Arto Paasilinnan kirjoittamassa tarinassa kiireistä työelämäänsä metsään, mutta Reggion pessimistisessä ja palasista koostetussa dokumenttivisiossa jälkiteollisen yhteiskunnan lihamyllyksi muuttunutta oravanpyörää ei pääse pakoon edes avaruuteen. ”Koyaanisqatsi” on hopi-intiaanien kieltä, ja se tarkoittaa elämää, joka on karannut hallinnasta. Elokuva on yksi väkevimmistä nuoruudenmuistoistani, ja monestakin syystä sen sanoma tuntuu kipeämpänä rinnassa juuri nyt kuin koskaan aikaisemmin.
