Kommenttiosio-blogi: Se pelätty parisuhdeblogi
En tiedä, liekö syynä julkisuudenkaipuu vai huomionkipeys, mutta kumppanini on koko tämän blogin puolivuotisen elinkaaren ajan yllyttänyt minua kirjoittamaan itsestään. Pelaavien pariskuntien suhteita on kuitenkin puitu tälläkin sivustolla kolumnimuodossa jo pariin otteeseen, eikä uutisblogin formaatti ole toistaiseksi taipunut moiseen haihatteluun edes väkivalloin, joten lujana pysyminen on ollut vaivatonta.
Nyt aika on aiheelle kuitenkin niin otollinen, ettei siitä puhumista voi enää välttää. Miesihmisen kuukausia herkeämättä vartoma Destiny 2 tekee nimittäin tuloaan – otollisesti juuri uunituoretta yhteenmuuttoa seuraavalla viikolla. Lomaa on otettu ja ruokakaappien sisältöä täydennetty, ja enää ohjaimet ovat latausta vailla.
Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, en ole tilanteesta alkuunkaan ärsyyntynyt tai mustasukkainen. Moni muu varmasti olisi, eikä syitä sille ole vaikeaa ymmärtää. Aina kun itselle tärkeä ihmissuhde jää kakkossijalle toisen osapuolen prioriteettilistalla, on perusteltua tuntea itsensä laiminlyödyksi. Pelaajana ehkä kuitenkin käsitän olosuhteiden ohimenevän luonteen paremmin ja osaan arvostaa harrastukselle pyhitettyä sapattia omastakin näkökulmastani.
Jos minulta ei riittäisi syystä tai toisesta ymmärrystä kumppanini kiinnostuksia kohtaan, asianlaita voisi olla toisenlainen. Pelaavien tuttujeni puheista päätellen on yleisellä tasolla kertakaikkisen harvinaista, että virtuaalimaailmoille saa uhrattua ollenkaan aikaa ilman piikittelyä. Mikä pahempaa: muuan miespuolinen ystäväni sai vastikään pakit deittisivustolla, koska kohde ei omien sanojensa mukaan siedä pelaajia.
Järjettömät kärjistykset panevat miettimään, kuinka pitkälti moiset asenteet johtuvat puhtaasta tietämättömyydestä ja mahdollisesti vapaaehtoisesta haluttomuudesta edes tutustua itselleen vieraaseen asiaan. Vai ovatko taustalla huonot kokemukset ensimmäistä Destinyä ilta toisensa jälkeen takoneesta poikaystävästä?
Oli syy mikä oli, on ikävä ajatus, että jotkut kokevat tarvetta pelätä välittömästi pahinta ja lyödä leima tuntemattoman ihmisen otsaan yhden tiedonmurusen perusteella. Itselleni pelaaminen on toki paitsi tärkeä harrastus myös ammatti, mutta meitä ei väkilukuun nähden ole kovin tiheässä. Etenkin vähemmän tiiviisti ruutuihinsa hitsautuneiden puolesta tuntuukin epäreilulta, ettei hyville ihmisille anneta minkäänlaisia mahdollisuuksia aidosti hyvin harmittoman seikan vuoksi.
Toisaalta ystäväni hylännyttä naista pitänee kiittää tämän rehellisyydestä. En usko, että kukaan todella haluaisi jakaa elämäänsä sellaisen ihmisen kanssa, joka halveksuu itselle tärkeitä asioita. En oikeastaan voisi edes kuvitella olevani parisuhteessa, josta pelien kaltainen yhdistävä tekijä puuttuisi. Mistä edes puhuisimme? Mistä intoilisimme yhdessä? Enhän minä edes katso Game of Thronesia.
Itse olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen löytänyt rinnalleni jonkun, joka ymmärtää minua – ja siitä, että yhteys toimii myös toiseen suuntaan. Haluaisin kuitenkin kuulla teidän kokemuksianne toisenlaisista tilanteista. Voiko suhde toimia, jos vain toinen viihtyy kotisohvalla, vai onko asetelma aina lopun alkua?
Johanna Puustinen