Pelaajat yleensä yhdistetään epäsosiaalisiin nörtteihin. Todellisuudessa asiahan ei ole niin. Vaikka stereotypia on joissain tapauksissa totta, niin pelkästään Pelaajaboardin olemassaolo todistaa stereotypian vääräksi. Mutta jossain kohtaa tulee jokaisen pelaajan elämässä tilanne, jossa pitää valita sen konsoli tai koneen ja sosialisoimisen väliltä.
Tilanne useimmilla tarkoittaa sitä, että mennäkö illaksi jonnekin vaiko jäädä kotiin pelaamaan. Entä jos meneekin vaihto-oppilaaksi, Tokioon? Pelaajien paratiisi, sinnekö vuodeksi menisi? Kuulostaa jopa mahtavalta pelaajan korvissa, mutta mikä onkaan todellisuus?
Karu totuus
Faktahan on se, ettei vaihto-oppilaaksi ensinnäkään ei oteta ”kunnon pelaajia”, vaan pitää olla sosiaalisesti kondiksessa. Sitä, että hakemuksessa alkaisi hehkuttamaan pelaamista harrastuksena ja selittäsi pitkistä pelisessioista ja klaanimatseista, ei katsota hyvällä. Jos edes haluaa tuoda esille koko pelaamista, niin asia pitää pukea muotoon ”Pelaan kaverien kanssa, pelaan vain sosialisoimisen takia, hankin uusia ystäviä sillä.” Vaikka pelaaminen olisikin harrastus, niin sinua ei päästetä vaihto-oppilaaksi, jotta voisit pelata isäntäperheen luona päivät pitkät. Tämä on askel pelaajan elämässä, tietoinen valinta aktiivisen pelaamisen luopumisesta vuodeksi.
Mutta entäs, jos menee Japaniin vaihto-oppilaaksi, kuten minä? Eikö siellä kunnon pelaaminen ole normaalimpaa. Kyllä, voimme katsoa kymmeniä videoita, missä japanilaiset menevät pelin läpi parissa kymmenessä minuutissa, silmät sidottuna ja kädet selän taakse sidottuna. Kyllä, siellä on Monster Hunterin kaltaiset pelit suosittuja, joissa hakataan samoja vihollisia tuntitolkulla jotta päästäisiin vielä kovempaan monsteriin. Vaikka tämä kaikki onkin totta, niin se ei tee siitä hyväksyttyä Japanissa.
Japanilainen kulttuuri on hyvin tuomitseva. Otaku, eli anime/manga/peli-nörtit, ovat yhteiskunnan alimpia, roskaa, säälittäviä epähygieenisiä ihmisiä. Niin ainakin normaali japanilainen miettisi. Hieman kummaa, että maa, mistä suurin osa viihteestä mitä kulutamme, ei olekaan niin hyvissä väleissä kyseisen median kanssa. Japanissa kukoistaa vielä pelihallikulttuuri, mutta se on hyväksyttyä. Koululaiset menevät koulun päätyttyä pelailemaan ajan kuluksi pari matsia Street Fighteria tai Blazblueta, mutta siinä se. Länsimaalaisessa kulttuurissa ei ole samankaltaista ilmiötä, jossa koko lähipiiri tuomitsee sinut yhteiskunnan pohjasakaksi sen takia, että luet Aku Ankkaa.
”Voiko olla Otaku ja sosiaalinen, eeeh~”, mietti eräs 17-vuotias japanilainen tyttö kun eräs tuttuni oli siellä vaihto-oppilaana.
Pelaajan uhraus
Mitä tarkoittaa sitten pelaajalle se, että sinut saatetaan suoraan tuomita nörtiksi, ilman elämää? Tietenkin pelkkä pelaaminen ei aiheuta leimaamista. Itse asiassa minäkään en tiedä, missä tämä veteen piirretty viiva kulkee niin sanotun normaalin ja yhteiskunnan pohjasakan välillä. Selväähän se on, ettei vaihtovuonna kesken päivää aloiteta Civilization V matsia ja lopeteta joskus aamuyön pikkutunteina. Mutta se, että pelaa kaverien kanssa pari matsia Pokemonia on taas täysin normaalia, kuten myös se, että menee pelaamaan taikoa kaverien kanssa tunniksi. Missä on se raja?
Konkreettinen muutos tässä on se, ettei sinulla ole mukana konsoleita tai konettasi. Sinulla ei ole mahdollisuutta pelata silloin kuin haluaisi omassa huoneessa tai olohuoneessa, olettaen ettei isäntäperheellä ole konsoleita. Mutta kavereilla saattaa olla. Pelihalleja löytyy Tokiosta pilvin pimein. Akihabaran pelihallit olivat aikoinaan ensimatkalla Tokioon tajunnanräjäyttävä kokemus. Mutta sinä et voi pelata kotona samalla tavalla. Minä tiedän, että siitä tulee jossain vaiheessa pienoinen ongelma minulle. Kyllä, käsikonsoleita on olemassa. Aion itsekin ottaa DS Liten mukaan, mutta sitä ei voi verratta kotikonsoliin. Pelikokemus on täysin erilainen ja usein käsikonsolipelitkin on suunniteltu lyhyitä sessioita varten. Minä tulen kasvamaan irti konsoleista, sosialisoidun. Entä jos vuoden jälkeen konsolit kotona ei olekaan enää kiinnostavia? Entä jos koko peliharrastus jää vain pois?
Aikuistuminen?
Vuoden jälkeen minulle tullaan ihan varmasti sanomaan, kuinka olen aikuistunut jättämällä pelit taka-alalle elämissäni. Mutta onko asia aikuistumista vai makujen muuttumista? Hylkäisivätkö ns. tosipelaajat pelit vuodeksi? Tarkoittaako Vaihtovuosi pelaajalle vanhan harrastuksen muuttumista vai vihdoinkin aikuiseksi kasvamista? Mitä ikinä tuleekaan tapahtumaan, niin koko prosessi alkaa maaliskuun 19. päivä, kun palaan takaisin Tokioon, tällä kertaa vuodeksi.
– Fazu
Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Jos haluat saada tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.