Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Retro on aina muodissa. Netti suorastaan pursuaa vanhoille peleille omistettuja keskustelufoorumeita, videoita ja kauppapaikkoja. Itseään kunnioittava pelaaja muistelee mielellään takavuosien ikivihreitä klassikoita, joille ainutkaan uutuus ei voi vetää vertoja. Minäkin olen luonteeltani nostalgiaan taipuvainen, joten liityn mielelläni vanhojen hyvien aikojen muisteluun. Voisi jopa kärjistetysti väittää, että peli muuttuu kiinnostavaksi silloin, kun se on jo kadonnut kauppojen hyllyiltä.
En kuitenkaan ole sitä pioneerisukupolvea, joka aikoinaan kärvisteli Commodore 64:n parissa tai puhalteli kahdeksanbittisen Nintendon pelikasetteihin. Ehei, olen syntynyt vuonna 1992. Ensimmäinen kosketukseni videopelaamiseen tapahtui viisivuotiaana, kun Rovaniemen keskussairaalan lastenosastolla kouraani iskettiin Nintendo 64:n kolmihaarainen ohjain. Ja mikäpä olisikaan räjäyttänyt pikku-Vulpesin tajunnan paremmin kuin Super Mario 64? Katkennut reisiluu katosi mielestä välittömästi, kun pääsin loikkimaan valtavassa linnassa tai pommien täyttämällä taistelukentällä. Onneni jäi lyhyeksi, sillä perheeseemme ei hankittu pelikonsolia vielä pitkiin aikoihin. Seuraavat vuodet kuluivatkin kavereiden luona Pleikkarin ja Nintendo 64:n uutuuspelien äärellä, ennen kuin sain ensimmäisen oman pelilaitteeni. Joululahjakääreistä paljastui violetti pelikuutio. Tuon toteaminen saa minut tuntemaan itseni melkoiseksi junnuksi.
Vasta teini-ikäisenä aloin aktiivisemmin pelailla vanhoja pelejä. Syynä tähän oli ilman muuta Wiin Virtual Console, jonka avulla pääsin tutustumaan moniin vanhoihin peleihin, joista olin aiemmin ainoastaan lukenut lehdistä ja netistä. Lylat Wars, A Link to the Past, Super Mario World, Donkey Kong Country 2…Virtual Consolen valikoima nosti Nintendon pikku lelukonsolin arvoa silloinkin, kun uutuuspelien virta tyrehtyi. Olen edelleen sitä mieltä, että Virtual Console oli yksi Wiin tärkeimmistä ominaisuuksista.
Virtual Console toimi ikään kuin porttihuumeena kovempiin aineisiin. Vaikka se onkin mahtava palvelu, puuttuu valikoimasta monia ikonisia julkaisuja. Esimerkiksi Disneyn lisenssipelit ja monet Raren luomukset loistavat poissaolollaan. Koska en perusta laittomista latauksista, päätin metsästää käsiini vanhoja konsoleita ja pelailla oikeilla kaseteilla, kuten aito retroharrastaja tekisi! Aluksi oli kuitenkin suuri kynnys kuluttaa vähäisiä ropojani aatamin aikaisiin masiinoihin ja hämähäkinseitissä velloviin kasetteihin. Ehdin jo etukäteen pohtia, olinko heittänyt rahani hukkaan… Mutta kun televisiohyllyn alle ilmestyi itseäni iäkkäämpi kahdeksanbittinen Nintendo, epäilykseni vaipuivat historiaan!
Viimeisen vuoden aikana olen hankkinut laitteelle yli tusinan verran pelejä, jotka ovat olleet myös ahkerassa käytössä. En nimittäin halua olla mikään keräilijä, joka vain hamstraa harvinaisuuksia hyllynsä koristeeksi. Tarkoitukseni on PELATA, ja näin tosiaan teen. Tuorein retro-ostokseni on legendaarinen Super Nintendo Entertainment System. Samaan aikaan kun ihmiset hypettävät seuraavaa konsolisukupolvea pilvipeleineen ja sosiaalisine verkostoineen, minä mätän Starwingiä ja nautin köykäisestä grafiikasta täysin rinnoin! Olen valehtelematta viettänyt tänä vuonna enemmän aikaa retrojuttujen kuin kuumimpien uutuuksien äärellä. Kävin jopa kähveltämässä naapurin mummolta itselleni kuvaputkitelkkarin, jotta kokemus olisi mahdollisimman autenttinen!
Minulle tällainen retropelaaminen on kuin retki suureen tuntemattomaan, sillä suuri osa tuon aikakauden peleistä on minulle tuttuja ainoastaan maineensa perusteella. Kuten aiemmin totesin, olen 3D-aikakaudella varttunut, joten mitään lapsuudenmuistoja näihin pikseleitä viliseviin muinaismuistoihin ei liity. Ehkä juuri etsimisen, löytämisen ja tutustumisen riemu antaa meikäläiselle isoimmat sävärit. Samalla olen innostunut väsäämään youtubeen videoita, joissa esittelen ja fiilistelen ikivanhoja pelejä. Harrastus siis ruokkii toisia harrastuksia!
Tietenkin tällaisesta nauttiminen vaatii oikeanlaista asennetta. Ja ehkä hieman liian innostunutta suhtautumista videopeleihin. En nimittäin jaksa uskoa, että silloin tällöin Gran Turismoa ja Battlefieldiä pelaava Pentti Perusjätkä jaksaisi innostua viime vuosituhannen klassikkoteoksista. Minulle haastavat ja vaatimattoman näköiset tasoloikat tarjoavat kuitenkin vähintään yhtä paljon viihdettä kuin nykyajan laskelmoidut ja vakavat AAA-spektaakkelit.
Jokainen peli on laadustaan riippumatta aikansa tuote, joten sellaisen pariin heittäytyminen on kuin matkustaisi menneisyyteen. Siksi suosittelen retropeliharrastusta kaikenikäisille. Parrakkaat keski-ikäiset nörtit saattavat vierittää niiden parissa nostalgian kyyneleitä… Ja me nuoremmat voimme kenties oppia jotain tärkeää rakkaasta harrastuksestamme.
– Vulpes Arctos
Jos haluat saada oman tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.