Kun aamukasa mahtuu jo yhteen käteen ja kotiutuminen alkaa olla enemmän, kuin ajankohtaista, lienee aika jo kirjoittaa vihdoin blogi aiheesta. Oman palveluksen suorittaneille tästä varmasti on enemmän iloa, kuin vasta kutsuntoja miettiville. Viimeiset yhdeksän kuukautta ovat tarjonneet sellaisen elämänmuutoksen ja kokemuksen, että siitä kirjoittaminen on melkein velvollisuus.
Opin sen tärkeimmän asian p-kaudella. Ja särmä on.
”Herra kapteeni, alokas Nönnönnöö käskystä paikalla.”
Kiitän, lepo. Yhdeksäs päivä heinäkuuta 2012 oli se maanantai, josta pitkä matka alkoi. Sumuisena aamuna kävelin shortseissa, t-paidassa ja tennareissa kohti Pasilan asemaa mukanani pieni reppu ja elämäni ontoin olo. Nyt lähdetään johonkin tuntemattomaan, ajattelin ja usva oli omiaan lisäämään sitä ainutlaatuista olotilaa, kun typötyhjiä katuja käppäilin. Juna-asemalla en ollut enää yksin. Myös lähemmäs 13 000 muutakin nuorta oli tuona päivänä samassa tilanteessa, muutama heistä myös näiltä sivuilta kotoisin. Ja niin lähti juna puksuttamaan kohti Kouvolan asemaa, josta matka bussikyydillä jatkui aina Vekaranjärven varuskunta-alueelle saakka.
Muistikuvat ensimmäisestä päivästä ovat jo hämärtyneet, mutta muistelisin ensimmäisen etapin olleen meidän uusien alokkaiden komppanioihin jakaminen. ”3PSJK! – 3PSJK!!” kuului alikersanttien huuto ja vastaus ja niin oltiin tämä poika sijoitettu Kymen Jääkäripataljoonan kultaisen keihään timanttiseen kärkeen, kolmanteen panssarijääkärikomppaniaan. Myös ensikosketus tupakavereihin tapahtui jakotilaisuudessa ja loppupäivä kuluikin varusteita hakiessa ja oman kaapin särmäyksessä. Ja tietenkin pääsimme muonituskeskukseen tutustumaan päivällinen merkeissä. Kinkkukiusausta… blah, se oli yököttävää. Ja ekoihin lomiin oli vielä ikuisuus.
Ensimmäiset viikot olivat mielenkiintoista aikaa. Ei mennyt muutamaa päivää kauempaa, kun muutama kaveri oli jo jättänyt leikin kesken ja ilmapiiri morttirykelmissä oli yleisesti alakuloinen. Itse muistan miettineen tasan yhden kerran, millaista olisikaan taas olla kotona, pehmeässä sängyssä ilman alikersanttia huutamassa korvan vieressä. Ohikiitävä tunnetila ja muuten ensimmäiset viikon olivat vain positiivista aikaa. Sulkeiset, iltavahvuuslaskenta, siivouspalvelu, ruokailuun marssit ja ensimmäinen ilta sotilaskodissa taisivat olla ne suuret asiat sillä kaksiviikkoisella, jonka firman leivissä putkeen vietettiin. Vihdoin tuli se kauan odotettu perjantaikin ja loma-auringon polttaessa paljasta niskaa, kuului kapteenin huuto ”Lomille mars!”
Medic! We need a medic!!
P-kausi oli lopulta, kuten kaikki käyneet totta tosiaan tietävät, armeijan keljumaisinta aikaa. Toinen toistaan punaisempi alikki huutaa sinulle, kuinka lattialta löytyi hiekanmurunen… anteeksi, siis siirtolohkare, ja kuinka järjestäytyessä taas kerran puhuttiin, jonka seurauksesta juostiin minkä kintuista kyettiin ylös tupiin välitöntä minuuttia viettämään. Itseä tämä ei tosin haitannut yhtään, sillä kaikkein eniten olin odottanut ja toivonutkin armeijalta kuria.
Itsellä p-kauden pituus oli vain 7 viikkoa, koska palvelustehtäväksi määräytyi lääkintämiehen tehtävät. Ykkösvalinta se ei ollut, ei myöskään kakkonen, mutta koska ilmoitin olevani vapaaehtoinen, minut laitettiin tehtävään eikä näin ollen aliupseerikouluun ollut asiaa. Tuossa vaiheessa en tosin ollut ollenkaan varma, että vuoden palvelus ja AUK millään muotoa olisivat kiinnostaneet. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että kyllähän sen mieluusti olisi käynyt.
Neljäviikkoinen lääkintämieskurssi toisaalta tarkoitti ensiaputaitojen oppimista ja kortin saamista ja kyllähän se kiinnosti ottaa kaikki mahdollinen irti minkä armeijasta voi ottaa. Kurssilla harjoitellaan paljon siviilielämää silmällä pitäen elvytystaitoja ja esimerkiksi häkämyrkytyksen saaneen jampan kohtaamista. Parastahan näissä viikoissa oli vain vähäinen liikunta, jota p-kauden sykkimisen jälkeen melkein kammoksui.
Mitähän tästä pitäisi sanoa. Vissiin hyviä neuvoja.
Kumpi voittaa sissi vai rakuuna…
Kurssihan ei sitten kauan kestänyt ja paluu todellisuuteen oli intin kovin kokemus. Minut laitettiin tiedustelujoukkueeseen lääkintämieheksi ja koulutus alkoikin rinkan ja trangian kuittauksella. Muut olivat jo lähteneet sinä aamuna metsään tähystysleirille ja lämäreille annettiin tunti aikaa pakata rinkka varusteilla ja sitten lähdettiinkin jo matkaan, saapasta toisen eteen mars mars. Olo oli äärimmäisen reppana ja väkisin mieleen tuli Bilbon lähtö omalle pikku seikkailulleen. Olin unohtanut kellon, otsalampun sekä vettäkin otin mukaan vaivaisen litran. Ratsukin puuttui.
Tämä vain yhden yön mittainen harjoitus oli intin hajottavin kokemus. Rinkka painoi kuin synti ja trangiaruoka olisi vaatinut vettä, mutta eihän sitä minulla ollut kuin se vaivainen litra, joten näkkileipää järsin märällä sammalmättäällä. Ilta tuli ja mortit laitettiin vartioon. Muistan seisoneeni kaksi tuntia ilman tietoa ajasta pimeässä kiven luona, josta lähdinkin suoraan kolmeksi tunniksi tähystämään tiellä liikkuvaa liikennettä. Kolme pitkää tuntia ilman tietoa ajasta aivan jäässä hytisten. Eikä yhtään ajoneuvoa ajanut ohitse. Aamulla odotti vielä neljä tuntia vartiota ja saattoi siinä välissä kipinävuorokin olla. Kaiken kruunasi tihkusade ja nestehukka. Myös kaikki kohtalontoverit morteista kokelaisiin olivat täysin tuntemattomia vielä tässä vaiheessa, joka ei tosiaan auttanut yksinäistä panssarijääkäriä ensimmäisellä tiedusteluretkellään.
Ihan kelpo koulutus tuo tiedustelu lopulta oli ja varsinkin panssarivaunujen tullessa kuvioihin, muuttui homma jopa mukavaksi. Väli- ja loppusodan yölliset vihollisen tiedusteluretket kevyessä varustuksessa pimeänäkökiikarein olivat varsinaista herkkua. Pahkajärven ampuleirit tarjosivat pistoolilla, kone- ja tarkkuuskiväärillä paukuttelua, lämpimän saunan, eikä sotilaskodin aku ankkojakaan sovi unohtaa. Paras leiri, jos sellainen täytyy valita, oli kuitenkin jotain aivan muuta…
Akettaa, kuin viherbaretti
Pakollinen koulutus rakennetulla alueella taisteluun oli helposti mieluisin telttamatka. Hylätty paperitehdas oli sellainen sokkelo, josta pikkuveikkana aseleikeissä pystyi vain uneksimaan. Ei liene tarpeellista mainita, että jokaisen mielessä kävi nykypäivän sotapelit, kun siivutimme kulmia, rynnimme huoneisiin ja juostiin portaita räkäpäät laulaen.
Viimeisenä päivänä taistelu oli puhdasta hauskanpitoa, kun kymmenen sotilasta laitettiin puolustamaan tehdasta ja loput noin 30 taistelijaa suoritti hyökkäyksen. Toki upseerikokelaiden taistelusuunnitelmien mukaan, mutta sai siinä rivimieskin soveltaa. Eikä tämä ollut niitä vakavimpia harjoituksia, sillä sodassa kaupunkitaistelu ei meidän tehtäviin tosiaan tule kuulumaan.
Uudet alokkaat ja Gona-kausi
Morttiaika loppuikin sitten tammikuun alussa, kun lähes koko komppania kotiutui mekastaen ja aamuja huudellen. Se kontrasti hilpeän kotiutumisperjantain ja uusien alokkaiden maanantain välillä oli uskomaton. Meiltä loppui varsinainen ohjelma, mutta yksikössä vallitsi jälleen kuri ja järjestys. Iltavahvari ja siivouspalvelu tulivat takaisin kuvioihin, mutta päivät sai onneksi viettää kahvia tuvassa keitellen ja koneella istuskellen samalla, kun ikkunasta katseli sulkeisien onnistumista. Nakkeja sateli sieltä täältä paljon enemmän mitä aikaisemmin. Huomasin istuvani uimavalvojana, 2 apupäivystäjänä, ruokapönttöjen kuskaajana, apukouluttajana, aseiden tarkastajana ja leireillä laastaripoikana.
Hyvänä puolena kolme lisäkuukautta armeijassa antoivat ainakin aikaa valmistella reserviin siirtymistä hankkimalla työpaikka ja suunnittelemalla kesän tekemisiään. Ja nouseehan se päivärahakin hulppeaan 8.30 euroon päivässä. Young money, cash money, eikö vaan Muksu?
Kaksi viikkoa tuli vietettyä veksin akvaariossa. Pulipuli.
One more time, ryhmätaitokilpailu
Viimeinen koetus oli lääkintämiesten ryhmätaitokilpailu, armeijan lyhennyslogiikalla RTK. Luvassa oli noin 50 kilometrin hiihto lähes täydessä kenttävarustuksessa ja päälle vielä lääkintämiehen laukku. Kymmenkunta rastia mukaan lukien leporastin sisältävään koitokseen oli varattu aikaa kaksi päivää. Hiihtokokemus vaihteli nollasta vähään, joten lähtökohdat olivat meidän joukkueella melko heikot, mutta suunnistustaidot sen sijaan kohtuulliset kiitos niiden kaikkien tiedustelureissujen.
Allekirjoittanut toimi suurimman osan matkasta kartanlukijana, mistä johtuen eksyimme ensimmäisenä iltana hakkuu-urien muodostamaan sokkeloon neljäksi tunniksi. V-käyrä nousi jokaisella väistämättä ja luovutus olikin lähellä tapahtua, kunnes lupaava polku löytyi ja oltiin taas kartalla. No toisena päivänä onnistuin vielä pudottamaan koko kartan ja sain muiden raivarit päälleni. Taas oltiin ojasta siirrytty allikon puolelle, mutta onni suosi tälläkin kertaa, kun takana tullut joukko oli poiminut tippuneen kartan mukaansa.
Ensimmäistä kertaa ilahduin siitä, kun näin vihdoin sotilasalueen kyltin ja olimme yhteensä 25 tunnin hiihtämisen jälkeen perillä kasarmin pihassa. Yhteensä 29 tuntia kestänyt taivallus oli fyysisesti varmasti intin rankoin harjoitus ja olihan se tunne maalissa vertaansa vailla. Voittoa ei koskaan tullut, ei edes palkintopallisijaa, mutta itsensä olimme voittaneet, sillä vain murto-osa selvisi maaliin.
Aurinko lämmittää
80 tunnin kuluttua tätä kirjoittaessa paistattelen jo reservin auringossa ja armeija jää taakseen. Vaikea vielä käsitellä sitä kaikkea, mitä palveluksen aikana on tullut koettua ja opittua. Jo nyt tuntuu siltä, että elämän muistorikkain vuosi käynnistyi viime heinäkuussa, joten miltähän se tuntuu muutaman vuoden kuluttua. Aika näyttää ja kotiutuminenkin maistuu enemmän, kuin hyvältä kun töitä riittää ja tekemistä varmasti muutenkin. Ehtii taas tapaamaan kavereita, riittää aikaa harrastuksille, eikä jokaisen aamiaisen tarvitse koostua puuron eri variaatioista.
Ikäväkin taitaa tulla, sillä niin moneen hyvään ihmiseen sitä on tullut armeijassa tutustuttua ja kokemukset jaettua. Montaa näkisi mieluusti vielä ihan siviilissäkin, mutta olisiko se enää sama asia? Meitä yhdistää kuitenkin vain yksi asia. Armeija.
– Airus
Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Jos haluat saada tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.