Puhutaanpa uskonnosta.
Ei, ei vain siksi, että Päivi Räsänen sanoi asioita. Minua kiinnostaa nyt se, mitä eräs peli voi kertoa uskon ja politiikan suhteesta.
Viime vuoden strategiahuippu Crusader Kings 2:een tuli juuri tähän mennessä merkittävin laajennus, uskontoon keskittyvä Old Gods. Crusader Kings 2 on kiinnostava tapaus siksi, että sen kanssa pelintekijät ovat tahtoneet luoda politiikka- ja sotasimulaation, joka tavoittaa sekä numeroja murskaavat historialliset trendit että yksittäiset ihmiset.
Pelikenttänä ovat keskiajan Eurooppa, Pohjois-Afrikka ja Lähi-Itä. Vastakkain käyvät kristinusko ja islam eli kaksikko, jonka kohtaamisista maailaillaan edelleen kauhukuvia. Jokaisella pelin merkittävällä hahmolla eli hallitsijoilla pormestareista keisareihin on jokaisella oma suhteensa uskontoon. On kyynikoita, fanaatikkoja, pyhiinvaeltajia, jopa paaveja.
Millaisia läksyjä oppisimme uskonnon luonteesta, jos katsoisimme sitä pelkästään pelimekaniikan kautta, tyhjiössä. Vastaus on: aika kiinnostavia sellaisia.
Pyhät sodat
Crusader Kings 2:n perusmuodossa pelataan kristittyä hallitsijaa, ja muslimit tulivat pelattavaksi vasta laajennus Sword of Islamissa. Kristinusko on kaikkialla vaikuttava voima, joka toimii valtioiden liimana ja niiden käyttämänä lyömäaseena. Paavi on kaveri, johon on syytä olla hyvät suhteet, sillä muuten naapurikuninkaat voivat vaatia vaikka julistamaan sinut vääräuskoiseksi, mikä on pahempaa kuin joutua Seiskan paljastussivuille, eikä pannaan julistetusta raukasta tykkää kukaan. Parempi siis, että kultakirstuja rahdataan Vatikaaniin suuntaan tasaisin väliajoin.
Jokainen sodanjulistus pelissä vaatii niin sanotun Casus Bellin, eli tekosyyn mättää naapuria pataan. Aina voi väittää, että joku esi-isä omisti pläntin maata rajan väärällä puolella, mutta mikäpä olisi parempi syy kuin pyhä sota, jolla tuodaan ihmiset taivaan onneen. Naapuripläntin voi julistaa oman uskonnon omaisuudeksi, kunhan sen omistaa vääräuskoinen. Taistoon liittyvät korppikotkien lailla iskevät uskonveljet säästävät omia joukkoja. Uskonto on tykkivenepoliitikon paras ystävä.
Jos paavi ei jostain syystä pidä sinusta, on siihenkin lääke: antipaavi. Otetaan yksi piispa ja sanotaan, että tämä heppu on paaviakin paavimpi, ja johan alkaa tapahtua. Jos diplomatian ja miekan keinoin voi vakuuttaa, että näin todella on, taskussa on pian koko kirkko ja kirstuun kolisee valtavasti kansalta nyhdettyjä verotuloja.
Ristiretkille on pelissä myös järkevä syy itse uskonnon kannalta. Jokaisella suurista ja pienistä ja uskonnoista on numearvo nimeltä ”Moral Authority”, joka kertoo kuinka uskottava ja vaikutusvaltainen se on. Se riippuu esimerkiksi uskonnon johtajan, kuten paavin, kulloisestakin hahmosta, hallinnassa olevien pyhien paikkojen määrästä ja uskonsotien ja ristiretkien onnistumisesta. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät uskontojenkin maailmassa, ja ei ihme, että pelin kansalaiset seuraavat voitokasta uskoa. Kukaan ei pidä häviäjästä, ja sotien voitto on selvä merkki taivaallisesta vaikutusvallasta.
Hallitsijan henkilökohtaisen pyhyyden taso, ”piety”, on elintärkeä asia jokaiselle pelaajalle. Se ei ole normaalipelien pyhää voimaa, jolla lauotaan parannusloitsuja ja tulipalloja. Se ei mittaa edes omaa henkistä uskoa, vaan sitä, kuinka autuaana toiset ihmiset pitävät sinua. Jos haluaa olla harras, kannattaa pitää huolta, että sen tietävät kaikki. Crusader Kingsin usko ei ole pääasiassa sisäistä, vaan ulkoista, vaikka aito uskovainen on uskottavampi pyhimys.
Väärin tulkittu
Rakkailla alamaisilla on pelissä kumma taipumus tulkita pyhiä kirjoituksia oman pään mukaan, mikä johtaa harhaoppiin. Löysäillä ei auta, vaan oikeaa oppia pitää julistaa jatkuvasti, ja auttaa jos oma kunkku on aito fanaatikko. Valtiot hajoavat uskonsotiin, sillä pelkkä jaettu kulttuuri ei riitä yhdistämään kansaa. Sotajoukot, jotka kurmottavat omia erehtyneitä kansalaisia, eivät voi valloittaa naapuria. Uskonto ei ole tämän näkökulman mukaan mitään sohvalla sauhuteltavaa oopiumia, vaan toimintaan innostavaa kofeiinia.
Raamatun luovalla tulkinnalla ja sääntöjen valikoivalla lukemisella onkin yllättävän pitkä historia. Monenko kristillisen harhaopin luulisitte pyörineen Euroopassa aikoinaan? Crusader Kings 2 listaa jopa yhdeksän. Historiankirjoista on tutuin ehkä Etelä-Ranskassa kukoistanut kataarilaisuus. Sen edustajia ei enää tapaa, sillä paavi julisti 1209 20-vuotisen ristiretken sen edustajia vastaan, ja kataarit päätyivät tyrmiin ja rovioille. Usko ei siedä kilpailua.
Läntisestä perusnäkökulmasta huolimatta islamia kohdellaan pelissä tasavertaisen analyyttisesti. Muslimien mahdollisuus jopa neljään vaimoon antaa kiinnostavia mahdollisuuksi sukupuun säätöön, mutta dynastiat saattavat kaatua, kun liikaa kasvaneen suvun miehet pääsevät kilpasille. Pyhiinvaelluksella saatu ”hajjaj”-status nostaa omien kätyrien luottamusta, mutta jos suurta dynastiaa meinaa luoda, kannattaa olla ”sayyid” eli sukua itse profeetalle. Verisuvun ja uskonnon yhdistäminen antaa poliittista voimaa. Olisivatko ristiretket menneet paremmin putkeen, jos kristityillä olisi ollut Jeesuksen verenperintöä levittävä hallitsijasuku? Moisesta ajatuksesta on revitty Da Vinci -koodinkin levittämää hämyteoriaa.
Suomi ei nouse
Old Gods tuo peliin uuden entistä varhaisemman aloitusvuoden 800-luvun lopulla. Suomenuskoinen pakanamaamme vihdoin pelattavana. Harvempi sitä varmaan kokeilee rajojemme ulkopuolella, sillä naapurissa pelattavana on Odinia palvovia viikinkejä. Piispa Henrik-parkakin saa kirveestä vasta parisataa vuotta myöhemmin.
Kun pelattavana on aitoja pakanoita, aiemmin itsestäänselvänä taustamekanismi nähty kristinusko paljastuu entistä hurjemmaksi voimaksi. Sisäänpäinlämpiävän suomenuskon edustajat eivät yhdistä rivejään, eivät auta kaveria, vaan sotivat keskenään pikkupäälliköinä.
Pakanasuomen johtajana voi kikkailla hetken, eikä Suur-Suomen yhdistäminen ole suinkaan mahdotonta, vaikka pitkällä tähtäimellä se on tuomittu hanke. Sotaisempien jumalien innoittamat ruotsalaiset ja norjalaiset rankaisevat jatkuvasti rantakaupunkeja, ja tulevaisuudessa odottaa takuukurmotus yhtenäisen kristikunnan saappaan alla. Ukkojen ja Tapioiden seuraajilla ei ole Crusader Kingsissä vaadittavaa valloittamisen ja sananlevityksen tahtoa: he ovat kasvissyöjiä isojen lihansyöjien maailmassa. Onneksi suomenusko antaa pelaajalle jonkinlaisia ”sisun” korvikkeita: joukoilla on kova puolustustahto, ja armeijoita voi nostattaa pitkäksi aikaa.
Kolmas suuri
Old Godsin todellinen kätketty helmi löytyy kuitenkin kaukaa idästä. Suur-Persian hajonneen keisarikunnan pohjoisissa jämissä elää vielä 800-luvulla zarathustralaisuus, yksijumalaisten uskojen veteraani. Valon ja pimeyden eli Ahura Mazdan ja proto-Saatana Angra Mainjun taistelulle pohjaava usko voi pelaajan käsissä luoda todella huumaavan vaihtoehtohistorian.
Vaaditaan vain, että nykyisten Turkmenistanin ja Uzbekistanin lääneistä ponnistava zarathustralainen pelaaja yhdistää kulttuurinsa, kenkii sunni-hallitsijat ulos nykyisestä Iranista ja valloittaa profeetta Zarathustran seuraajien pyhät paikat. Sitten voidaankin julistautua messiaaksi eli teoriassa neitsyeestä syntyneeksi ja kuolleita herättäväksi Saosyantiksi (kuulostavatpa nuo supervoimat tutuilta) ja perustaa zarathustralaisuuden oma paavinvirka, ylimaagi moabadan-moabad. Tällainen projekti kestää sukupolvia, mutta kun taskussa on messiastitteli ja maagi-paavi, kokonaisten valtioiden kaataminen helpottuu hetkessä. Henkinen ylijohtaja on jälleen kerran sodan paras kumileimasin.
Millainen olisikaan Eurooppa, jossa olisi kilvoitellut vuosisatojen ajan kahden sijasta jopa kolme ”ainoaa jumalaa”?