Pahimmillaankin parasta
Hetkinen, eihän tätä peliä pitäisi olla olemassakaan! XCOM-sarja on strategiapelien aatelia, mutta edellinen osa Enemy Unknown ei myynyt konsoleilla voitonjuhlien arvoisesti. Kun kakkososa julkaistiin tietokoneiden yksinoikeuspelinä, pelintekijät perustelivat sen hienosti. Näin XCOM 2:ssa olisi hienompi grafiikka sekä parempi käyttöliittymä, ja onhan Firaxis-studion osaaminen vahvinta juuri pc:llä. Nyt vähän päälle puoli vuotta myöhemmin peli hyppää PS4:lle ja Xbox Onelle samalla grafiikalla, hyvällä ohjainkäyttiksellä ja ihan toisen studion kääntämänä. C’est la vie.
Jos joku on piileskellyt muukalaisinvaasiolta bunkkerissa, niin häneltä on saattanut mennä ohi se, että XCOM 2 on todella hyvä strategiapeli. Sillä on taustaa ikivanhassa pelisarjassa, jota ei tarvitse enää muistella, jotta tämän sodan hienouden ymmärtäisi. Muukalaiset ovat vallanneet Maan ja juuri sinä olet kerran turpiisi ottanut ja pahisten pakastimeen säilötty suuri ihmisjohtaja. Ota komentoosi varastetulla ufolla matkaavat sissitaistelijat ja puhdista planeetta muukalaissaastasta laukaus kerrallaan.
Peli kulkee kolmessa tasossa. Ylimpänä on Geoscape eli lautapelimäisen selkeästi toimiva maailmankartta. Siellä täytyisi päättää, missä ja miksi taistellaan, koska aivan kaikkea ei ehdi tehdä. Kiireen tuntua lisää tuomiomittari, joka kuvaa muukalaisten salaisen superaseen etenemistä. Maailmankarttaa alempana on lentävä tukikohta, jossa värvätään ja koulutetaan sotilaita, rakennetaan arsenaalia ja käytetään kaikki vähäiset resurssit. Ja alimpana on tietenkin taistelu, joka toimii juuri niin hyvin kuin voi toivoa. Se on samalla yksinkertaista ja syvää, koska vaikka joka soltulla on nivaska erikoiskykyjä ja aseita, jokaisella on vuorossa vain kaksi toimintoa. Helppo ymmärtää, haastavampaa hallita täysin.
XCOM 2:ssa grafiikalla on suurempi merkitys kuin monessa strategiapelissä, koska peliin on haluttu tunnelmaa ja eläytymistä. Laukauksia mehustellaan dramaattisilla kuvakulmilla, ja omista soltuista rohkaistaan tekemään omaperäisen näköisiä, koska silloin niiden veivinheitto sattuu enemmän. Tekniikka- ja grafiikkapuolella konsoliversio ei ole aivan ongelmaton. Ruudunpäivitys takkuaa välillä, ja lataustauot pidentyvät ainakin PS4:llä sodan edetessä minuuttikaupalla. Lisäksi peliin on ilmestynyt Blind Squirrel -studion käännöksessä minikokoisia lataustökkäyksiä, jotka hyydyttävät pelin pariksi sekunniksi esimerkiksi sotilaiden varusteita katsellessa. Tärkein eli hiiri- ja näppisohjauksen muuntaminen konsoliohjaimelle on mennyt nappiin, ja loogisesti toimiva käyttis tuntuu heti järkevältä ja sujuvalta.
Tulokas ei välttämättä osaa kaivata peliin lisää monimutkaisuutta, mutta peruspelissä ei ole jo ilmestyneitä latauspaketteja, jotka on ostettava erillisinä tai kaksi kymppiä kalliimmassa Digital Deluxe -paketissa. Peli on niiden kanssa merkittävästi parempi ja monipuolisempi, ja tämmöinen köyhäily kyrsii kattavien GOTY-pakettien aikakaudella. Falloutin tuotua modit konsoleille sekin ärsyttää, ettei mukana ole edes uskomattoman hyviä ja puolivirallisen tuntuisia Long War -tiimin lisäpaketteja, jotka tekevät jo yksinään hienosta XCOM 2:sta todella erinomaisen pelin.
Mitä siis totuutta kiillottelemaan: tällaisenaan XCOM 2 on konsoleilla hienon pelin heikompi malli. Mutta kun peli on näin hyvä, sekin on paljon sanottu.