Kun eriskummallisen pelin päähenkilönä säntäilee kentästä toiseen pelkkä neliskanttinen pala punaista lihaa, jonka tyttöystävän ”Laastaritytön” on kidnapannut erittäin ilkeä ja toisten yhteisestä rakkausonnesta kateellinen ”tohtori Sikiö”, tietää törmänneensä tavalla tai toisella hyvin mielenkiintoiseen nimikkeeseen. Super Meat Boy kyykyttää takuuvarmasti omalla äkkiväärällä vaikeustasollaan hieman kokeneempiakin pelaajia, mutta samalla se on niin koukuttava paluu pelaamisen kullattuihin perinnevuosiin, että kaiken kivun ja harmistuksen sietää kyllä, ainakin hammasta purren ja ärräpäitä lasketellen.
Super Meat Boy on varsinaisessa pyhässä yksinkertaisuudessaan klassinen sivultapäin kuvattu tasoloikkapeli. Siinä pelaaja siis ohjastaa Meat Boyta, joka kenttä toisensa jälkeen väistelee laavapalloja, sirkkelinteriä, suola-ansoja, lasereita ja ties mitä muita vaaroja pelastaakseen lopulta oman armaan sydänkäpysensä hörhön tohtorin likaisista kynsistä. Tämän ihmeellisempää tarinankerrontaa ei edes tarvita, koska pelissä on viime kädessä kysymys vain omien taitojen alituisesta hiomisesta ja ylittämisestä, reaktionopeudesta sekä hermojen hallinnasta. Elämää suurempia tunteita saa kokea ainoastaan silloin, kun yhtä ja samaa kohtaa on yhdessä ja samassa kentässä yrittänyt toistakymmentä kertaa peräkkäin ja viimein onnistuu – vain kuollakseen heti sitä seuraavaan ansaan. Tallennuspisteitä ei ole, ja kuoleman jälkeen kenttä aloitetaan aina alusta.
Team Meatin suorittama syvä kumarrus tasoloikkien lajityypille ei ole mikään suuren yleisön ja satunnaispelaajien bilehile, koska se vaatii todella pitkää pinnaa, kovaa harjoittelua sekä henkistä kestävyyttä yrittää yhtä tiettyä kohtaa uudelleen niin kauan, että se sujuu suoraan selkäytimestä ja menee läpi kuin itsestään. Oman elämänsä sadomasokistit eivät tästä huolimatta saa Super Meat Boysta loputtomasti ”mielihyvää”, koska sen ohjaus on yksinkertaisesti niin loppuun saakka hiottu ja viimeisen päälle napakka. Vasteaika on välitön, ja lihapoika tottelee uskollisesti peliohjaimen tai ristinäppäimen pienintäkin hipaisua. Pitämällä hyppynappia pohjassa Meat Boy hyppää korkeammalle ja tarrautuu hetkeksi aikaa kiinni seinään, minkä jälkeen hänet voi lingota taas korkeammalle. Pelaaminen on yksinkertaista ja hauskaa silloinkin, kun se taantuu hetkeksi pelkäksi reaktioiden ulkoa opetteluksi.
Niille, joita itku ja hammasten kiristys pelaamisessa ei pelota, Super Meat Boyta voi suositella täysin varauksetta. Se on persoonallinen peli, jonka vaikeustaso on jyrkkä ja rehellinen. Mikään kenttä ei toisin sanoen sisällä mitään näkymättömiä ansoja, vaan ne koostuvat teemoittain erilaisista sopivista vastoinkäymisistä. Lisäpelattavaa riittää myös sinne tänne piilotetun bonussisällön puolesta hyväksi aikaa.