Raiteiltaan pudonnut maailma
Vanhojen muistelu ja nostalgia ovat kuoppia, joihin moni pelintekijä nykyään vajoaa. Tekisi mieli huutaa, että ei kaikki kadonnut ollut mitään auvoa. Sitten pieni tiimi tekee pelin, joka on ryppyineenkin aito kunnianosoitus sekä Falloutille, Ultima Underworldille että Deus Exille.
Underrailin maailma on kuin kahjompi versio Metro 2033 -pelien tunnelivaltiosta. Epämääräisessä tulevaisuudessa maapallon pinta on asumiskelvoton, mutta vanhan metroverkoston asemat ovat muodostaneet keskenään kilpailevien kaupunkivaltioiden verkoston. Niiden väliset tunnelit vilisevät mutantteja, bandiitteja, kannibaaleja ja vielä oudompia olentoja.
Pelin tähti on juuri tuo maanalainen maailma, vaikka se ei todellakaan välity kammottavasta grafiikasta. Pelaaja vaeltaa yksinäisenä kulkijana isometrisissä maisemissa, joiden grafiikka ei tee todellakaan aluksi vaikutusta. Oivalluksen hetki on se, kun tajuaa, että tätä valtavaa luolaverkostoa voi kulkea aivan vapaasti – jos vain pysyy hengissä. Tunnelit jatkuvat ja jatkuvat, ja vastaan tulee kaupunkeja, raunioita, bunkkereita, laboratorioita ja hirviöiden pesiä. Maailmassa on kumma aitouden tuntu, joka ei synny tekstikuvauksista tai grafiikasta vaan siitä ehjästä logiikasta, jolla paikat on aseteltu ja sisustettu. Monissa jälkiapokalyptisissä peleissä Mad Maxistä nyysityt jengiläiset ovat tylsiä perusvihollisia, mutta Underrailissa niillä on omat taistelutyylinsä, reviirinsä ja tukikohtansa, joten niiden kukistaminen tuntuu paljon paremmalta.
”Hampaiden kirskuttelu ja mahdottoman päihittäminen vetoaa tietynlaisiin pelaajiin”
Pelaaja on yksinäinen vaeltaja, joka ajaa kotiasemansa etua aluksi pienillä tavoilla ja sotkeutuu sitten suurempien voimien välienselvittelyyn. Tässäkin on innostavaa vapautta. Ohjaksissa on aina vain yksi pelihahmo, jonka voi rakentaa vanhan ajan roolipelit ja pöytäroolipelit mieleen tuovalla tavalla. Oletko varjoissa kulkeva hiiviskelijä, tiedemiehen ja McGyverin yhdistelmä, kungfu-mestari, psioniset voimat hallitseva supersankari vai raskaasti haarniskoitu lekakörmy? Se olisi parempi selvittää äkkiä, sillä ihmeen moni pelityyli toimii, kunhan siihen erikoistuu tarpeeksi tehokkaasti.
Jos hahmon rakentelu ei mene putkeen, itku tulee äkkiä. Taistelu on julmaa vuoropohjaista taktikointia, jossa vihollisilla on omat erikoistemppunsa ja usein yhtä hyvät taidot ja varusteet kuin pelaajalla. Skorpionimutantti voi iskeä varjoista, ruiskuttaa halvaannuttaa myrkkyä ja kadota sitten pimeyteen odottamaan saaliin jäykistymistä. Usein vastustajilla on armoton ylivoima, ja vain täydellinen suunnittelu sekä vaikeuksien välttäminen hiiviskelyllä, hakkeroinnilla ja tiirikoinnilla pitävät pelaajan hengissä.
Jopa ropeveteraanit ovat hiessä, sillä yhden mätön voi joutua hinkkaamaan kymmenen kertaa, jos vaikkapa tarkka-ampuja lasauttelee pelaajaa hengiltä kriittisillä pääosumilla. Ei kuulosta hauskalta, mutta hampaiden kirskuttelu ja mahdottoman päihittäminen vetoaa tietynlaisiin pelaajiin. Mahdottomalta tuntuva taisto palkkasoturilaumaa vastaan meni läpi vasta, kun täytin rakennuksen lattian etukäteen 15 karhunraudalla, 10 myrkytetyllä karhunraudalla ja 6 maamiinalla. Ansoja, psi-voimia, tyrmäysiskuja, flashbangeja, molotoveja ja vastaavia keinoja käyttäen pelaaja voi estää vihollisia toimimasta täysin, sillä esimerkiksi liekehtivä ihminen vain juoksee kauhuissaan ympäri huonetta. Se tekee taistelusta ihastuttavaa pulmapelaamista.
Early access -tyylillä hinkattu peli on yllättävänkin laadukas, vaikka dialogin laatu heittelehtii, mutta loppupää pettää. Viimeiset tunnit syvimmissä luolissa järsivät hermoja kauheilla suunnitteluratkaisuilla. Vihollisia on liikaa, ne ovat liian voimakkaita, ja ne jopa syntyvät uudelleen pelaajan vaeltaessa edestakaisin supervaikeiden tehtävien takia. Sinne pääseminen edellyttää niin hurjaa tuntimäärää, että pakko on jurnuttaa loppuun asti veren maku suussa. Sen osan retroilusta olisi voinut jättää kiltisti 1990-luvulle.
8/10
Tribuutti männävuosien ropeklassikoille, jossa on ihanan eheä maailma ja liikaakin haastetta.
Janne Pyykkönen