Galaxyt räjähtää
South Park tunnetaan televisiosarjana, joka ei himmaile ilkkuessaan muille. Matt Stonen ja Trey Parkerin luomuksen ilveilyn kohteeksi ovat joutuneet muun muassa mikromaksuilla rahastavat ilmaispelit. Nyt pilkka osuu niin sanotusti omaan nilkkaan, sillä uunituoreen South Park: Phone Destroyerin ansaintamalli perustuu juuri niihin pahamaineisiin mikromaksuihin. Onneksi peli itsessään on myös viihdyttävä.
Phone Destroyerin perusidea tuttu. Pelaaja kartuttaa korttikokoelmaa, josta koostettu pakka viedään taistelukentälle joko tekoälyä tai muita verkkopelureita vastaan. Pelkän korttien lätkinnän sijaan ruudulle tarjotaan enemmän silmänruokaa, sillä hahmot ottavat konkreettisesti yhteen sivuttain rullaavalla areenalla. Ottelu päättyy, kun jommankumman sankari- tai pomohahmo on isketty tantereeseen.
Kortit ammentavat innoituksensa tietenkin South Parkista tutuista hahmoista, kun Cartman ja kumppanit puetaan hilpeän kotikutoisiin naamiaisasuihin. Televisiosarjan mittapuulla huumori on kevyttä, vaikka mustista intiaaneista ja juutalaisista huulta heitetäänkin. Hymy hiipii kuitenkin huulille, kun kentälle tallustaa esimerkiksi Fifth Elementin Leeloota jäljittelevä Randy.
Hahmot jaetaan muutamaan eri luokkaan. Jotkut kestävät vain pari osumaa mutta tekevät itse tuhoisaa jälkeä nopeasti, kun taas toiset ampuvat turvallisesti kaukaa tai kykenevät parantamaan joukkuekavereitaan. Viimeksi mainitun kaltaiset erikoiskyvyt erottelevat hahmot todella toisistaan, mutta tarkempien speksien vertaileminen saisi olla helpompaa valistuneiden kokoonpanopäätösten tueksi.
Phone Destroyerin korttitaistelut maustavat perinteistä passiivisuutta sopivalla aktiivisuudella. Hahmojen liikkeeseen ei voi suoranaisesti vaikuttaa, mutta niiden lähtöpaikalla ja ajoituksella voi olla suurikin merkitys. Pelaajan tulee aktivoida manuaalisesti monet erikoiskyvyt, mikä menee hankalaksi, jos samassa klimpissä on kerralla useampi hahmo valmiina toimintaan. Toisinaan taas joutuu kiroamaan, kun omat joukot eivät millään älyä hyökätä juuri sen tärkeimmän vastustajan kimppuun.
Pelisilmää vaaditaan, sillä jokainen kenttään lyöty kortti kuluttaa rajallisia resursseja. Pelistä tuleekin sitä mielenkiintoisempi mitä enemmän kortteja pelaaja on ehtinyt keräämään, sillä samalla taktisten mahdollisuuksien määrä kasvaa. Toisaalta valikoiman kartuttaminen itsessään on luonnollisesti koukuttavaa, sillä koskaan ei tiedä, mitä armopaloina jaettavista paketeista ja palkinnoista jää käteen. Edistystä tapahtuu varsinkin alkuun vikkelään tahtiin.
Korttien hamstraamisessa törmätään tietenkin mikromaksujen lieveilmiöihin. Pelaaja voi toki yrittää kartuttaa ja päivittää kokoelmaansa ilman rahanmenoa, mutta se ei sovi hätähousuille. Lisää kortteja ja niihin uppoavia resursseja saa puurtamalla tarinatehtäviä uudelleen, odottamalla ilmaisia paketteja tai pärjäämällä verkkomatseissa. Näistä jälkimmäinen menetelmä on selkeästi tuottoisampi ja jännittävämpi.
Yleensä verkkopeli toimii mainiosti ja seuraa löytyy nopeasti, mutta kukkaronnyörejään raottaneilla pelaajilla on usein etumatka. Tai ehkä enemmänkin verkkopelissä häiritsee ajatus siitä, että toinen voi olla hankkinut etulyöntiaseman vain maksamalla. South Park: Phone Destroyer ei siis mullista ilmaispelien maailmaa, mutta se ei estä sitä viihdyttämästä kohtuullisesti nautittuna.