Tekijä: Reverge Labs
Julkaisija: Konami
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360 (testattu), PS3
Moninpeli: Kyllä
Verkossa: 2
Tappelupelit ovat täysin oma alalajikkeensa, joita on yleensä mahdoton hallita ilman ahkeraa harjoittelua. Skullgirls vääntää kuitenkin vaikeustason tappiin heti kättelyssä: harvoin on tullut vastaan peliä, jossa helpoimmalla vaikeustasolla jo pelin toinen vastustaja saa aikaan itkunsekaisia tunteita. Näin kävi itselleni Skullgirlsin tapauksessa, vaikka tappelupelejä jonkin verran onkin tullut tahkottua.
Pelin taisteluissa valitaan yhdestä kolmeen tappelijaa naispuolisista animaatiohahmoista. Yhteensä turpaanvetäjiä on kahdeksan, mikä voi olla joillekin järkytys, onhan tätä nykyä taistelupeleissä yleensä huimasti enemmän valittavia pelihahmoja.
Kolme ottelijaa ovat aina heikompia kuin yksi vahva taistelija, mutta heidän iskujaan voi kombottaa hauskalla tavalla. Tämä tuo peliin pienoista taktista vaihtelua. Pelin harjoitusosio auttaa pelaajaa kädestä pitäen yleisliikkeiden hallitsemisessa, mutta pelihahmojen omat liikkeet pitää käsittämättömästi käydä katsomassa pelin kotisivuilta. Miksi?
Pelihahmojen megahyökkäykset ovat kaikessa päättömyydessään hulvattomia. Kun helvetillisenä hoitsuna toimiva taistelutyttö levittää leikkaussalin peliareenalle ja viiltelee sen suojissa vastustajaa, suu vääntyy hymyyn. Valitettavasti vain erikoishyökkäysten animaatiot ovat piirun verran liian pitkiä, ja niinpä ne alkavatkin väsyttää melko nopeasti. Hauskoja ne silti ovat.
Skullgirls on tappelupeliveteraaneille nannaa, mutta aloittelijoiden kannattaa valita suosiolla joku toinen mätkintäpeli. Vaikeustaso on huipussaan ja turhautuminen lähellä, mikäli liikkeitä ei jaksa iskostaa selkärankaansa – eikä silkalla nappien hakkaamisella ole mitään mahdollisuutta pärjätä. Kaverin kanssa mätkiessä peli on luonnollisesti parhaimmillaan, jolloin napinhakkaaminenkin riittää.
Verkkopeli toimi testatessa ongelmitta. Tosin peli oli ollut ladattavissa jo paljon aiemmin kuin itse sen haltuuni sain, joten kyyti oli todella, todella kylmää – mutta niinhän sen pitää ollakin: harjoittelu tekee mestarin.
Erikoismaininta on annettava pelin persoonalliselle naiskuvalle. Tissejä, pikkuhousuja ja seksismiä riittää. Ne, jotka moisesta pitävät, saavat pyyhkiä rätillä kuolaansa leukaperistään. Me muut voimmekin sitten vain pyöritellä päätämme epäuskoisena. Positiivisena asiana mainittakoon, että tässä pelissä naishahmoilla on sentään valta miehiä kohtaan, jotka ovat lähes poikkeuksitta tyhmiä ja statisteja.