Raivo olkoon kanssasi
Ensimmäisestä Dying Lightista tutun Kyle Cranen seikkailut jatkuvat uusissa maisemissa Dying Light: The Beast -pelissä, joka vie äreän mutta hyvää tarkoittavan miehen keskieurooppalaisiin miljöisiin.
Alkujaan Dying Light 2 -pelin laajennukseksi ajateltu The Beast laajeni lopulta omaksi irralliseksi kokonaisuudekseen. Päätös vaikuttaa toimineen, sillä peli tuntuu täysiveriseltä tapaukselta, eikä niinkään itsenäiseltä lisäosalta. Sattuneesta syystä yhtymäkohtia kakkospeliin on jonkin verran, joista ehkä suurimpana voidaan mainita muutaman sieltä tutun hahmon esiintymiset, mutta mukaan voi hypätä hyvin vain ensimmäisen pelin pelanneena.
Pelin avoin maailma on miellyttävän kompakti ja sen läpi pystyy viilettämään niin juosten kuin autolla mukavan vauhdikkaasti. Matkan varrella on tietysti rutkasti zombeja, joiden yli voi ajaa tai vaihtoehtoisesti vain käydä repimässä kaverit kappaleiksi erilaisten aseiden avulla. Fokus on edelleen melee-aseissa, mutta pelistä löytyy myös muutamia voimakkaita mutkia, joiden edessä taipuu kartalla vaappuvat palkkasotilaatkin.
Crane on aikaisempien tapahtumien myötä lähempänä zombia kuin koskaan, mikä näkyy myös pelin räjähtävyydessä. Tuttua taistelumekaniikkaa onkin lisämaustettu raivotilalla, jonka aikana Crane päästää sisäisen petonsa vapaaksi ja tekee hurjia määriä vahinkoa vihollisiin. Erityisen hyödylliseksi raivo osoittautuu pelin lukuisien pomotaisteluiden aikana, sillä zombinyrkit pehmittävät isoja vastuksia ripeästi. Raivotilaa pääsee muovaamaan omaan makuunsa sopivaksi pelin edetessä ja loppua kohden se alkaakin olemaan sen luokan valttikortti, että vihollisten on syytä pelätä.
Sarjalle ominainen loikkiminen on toteutettu pelissä hyvin ja pelaaja pääseekin hyppelemään ja kiipeilemään monenlaisissa tilanteissa. Erityisen hauskaa se on tietysti yöllä, kun volatile-hirviöt vaanivat ja saattavat lähteä Cranen perään yllättäenkin. Parkour-taidot laitetaan siis paikoin toden totta koetukselle.
Tarinallinen puoli on tälläkin kertaa aika yksinkertainen ja pääpahis geneerisen melodramaattinen miljardööri. Juonenkäänteitä viljellään miltei jokaisen tehtävän aikana, eivätkä lopun shokeeraaviksi tarkoitetut paljastukset onnistu juurikaan yllättämään. Lisäpisteitä kuitenkin siitä, että päätarinan ollessa hömppää, on sivutehtävissä oikeasti persoonaa ja ajatusta. On myös todettava, että välianimaatioiden grafiikkoihin panostettu huolella. Upea graafinen ulkoasu laajenee myös pelaamisen puolelle ja huomasin useaan otteeseen ihailevani maisemia, etenkin korkealle kiivettyäni.
Mielipiteitä jakaneen kakkosen jälkeen pelisarjan suunta on selkeästi nyt oikeampi ja suoraviivaisempi. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla mihin Cranen ja kumppanien seikkailut vievät seuraavaksi!
