Tekijä: Cyanide
Julkaisija: Atlus
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360 (testattu), PS3, pc
Moninpeli: Ei
”Oi tietäjä, HBO on tehnyt loistavan televisiosovituksen George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjoista. Milloin saamme aiheesta laadukkaan ison budjetin pelin?” kysyi fani silmät loistaen.
”Kun aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Kun meret kuivuvat ja vuoret leijailevat tuulessa kuin lehdet. No niin, eiköhän viesti mennyt jo perille”, naurahti tietäjä ja upotti ruosteisen veitsen pelaajan munuaiseen.
Karvasta kakkua
Hyvä lisenssipeli on kuin taikina. Jauhot ovat ammattitaito, jolla se tehdään aivan kuin mikä tahansa peli. Uunista paljastuu kuitenkin pannukakku ilman kohottavaa hiivaa, joka on asenne, jolla tekijät suhtautuvat lähdeainekseen. Kuka tahansa haistaa eron ihaillen tehdyn sovituksen ja kyynisen rahastuksen välillä. Batmanin Arkham-seikkailut onnistuvat ja useimmat lisenssipelit epäonnistuvat molemmissa puolissa, mutta Game of Thrones -roolipeli on välimallia. Yritys on hyvä ja aito, muttei tekijöillä riitä taito.
Se on iso ongelma, koska pieni Cyanide-studio onnistui fani-innollaan vakuuttamaan kirjailija Martinin siitä, että heidän pitäisi tuottaa liuta Thrones-pelejä. On tosin pakko ihailla pelintekijöiden kaukonäköisyyttä, sillä kirjasarjasta on suosion puolesta tulossa hyvää vauhtia uuden ajan Sormusten herra.
Kaksi rumaa miestä
Kässärin osalta ei yllättäen ole suurta valittamista. Tarina avautuu lukuina, jotka koetaan vuorotellen Westerosin fantasiamaailman eri puolia kuvaavien miesten näkökulmasta. Mors ”Teurastaja” Westford on Night’s Watchin veteraani. Hän tappaa rumia ja haisevia ihmisiä ankeissa hökkeleissä ja talven pimeydessä ja muistelee pulsarit väristen mennyttä elämää. Alester Sarwyck on arpinen aatelismies, joka palaa kaukaa idästä ottaakseen paikkansa pääkaupungin piireissä. Hän tappaa vähemmän haisevia ihmisiä hulppeissa kartanoissa ja auringonpaisteessa.
Kummatkin voi alussa valita eri hahmoluokista, ja Mors voi ryhtyä ritarin sijasta wildling-tyyliin taistelevaksi magnariksi, ja Alester voi olla palkkasoturi tai Braavosin tapaan koulutettu ”vesitanssija”. Fanipalvelun nimissä molempiin on ahdettu liikaakin elementtejä, joten Mors osaa nahanvaihtajana hypätä ruman koiransa ruumiiseen ja Alester kärventää väkeä R’hllor-papin taioilla. Tarina kärsii siitä, että molemmissa on kolmen kirjahahmon edestä elementtejä, mutta on hahmoissa ainakin säätövaraa.
Juoni avautuu hauskasti pelin tarjoillessa hitaasti vinkkejä siitä, miten nämä kaksi heppua liittyvät toisiinsa. Ja siihen loppuivat hyvät puolet.
Lohikäärmeen jäljillä
Game of Thrones -lisenssillä on vahva maine, sillä tv-sarja ja lautapeli ovat A-luokan makkaraa, mutta nyt loppuivat juhlat. Tämä peli näyttää mitäänsanomattomalta, kuulostaa aneemiselta ja on tylsä pelata. Esikuvana on Dragon Age: Origins, mutta sekä se että Witcher 2 ovat samanlaista ja monta kertaa parempaa lokafantsua. Näkee, että joko rahat, taito, aika tai ne kaikki ovat loppuneet.
Taisteluissa on teoriassa hyvää taktisuutta, sillä haastetta riittää ja viholliset pitää tappaa hyvässä järjestyksessä kampittaen ja riisuen ne aseista. Samoja liikkeitä tulee kuitenkin käytettyä joka kerta, ja niiden käyttöä hidastaa liian hitaasti palautuva kunto. Morsin koiralla tehtävät hiiviskelyosuudet ovat yksinkertaisia ja itseään toistavia, ja varusteiden keräily ei innosta, koska useimmat tavarat ovat turhaa roskaa. Pahinta on se, että roolipelielementtien toteutus vesittää hahmojen kehityksen: sankareille voi valita monenlaisia kykyjä ja erikoiskykyjä, mutta niiden vaikutus on mikroskooppinen. Onpa jännittävää nostaa miekkailutaitoa, kun hahmon vaurio kasvaa kerralla uskomattomat 0,12 prosenttia.
Kova yrittäminen auttaa sen verran, että innokkaimmat Thrones-fanit voivat helpottaa seuraavan kirjan odotusta tällä hauskalla sivutarinalla. Pisteitä voi antaa siitäkin, ettei peli lähde ilmeisimpään suuntaan sankari-Starkien kanssa, ja päähenkilöt ovat ns. pahisten eli Lannisterien vasalleja. Pelaajan vinkkelistä talvi ei ole vain tulossa. Se tuli jo, ja vaikka parhaissa sivutehtävissä on syvyyttä ja aitoa Martin-tyyliä, herkkupöytään päästäkseen on kahlattava vyötäröön ulottuvassa tylsyyden hangessa.