Kuinka opin rakastamaan ydinpommia
Sienipilviä ja leimahduksia. Käristyviä kaupunkeja ja miljoonia kyteviä sieluja. Maailmanlopun meininkiä. Siinä jäävät perinteiset sotapelit nurkkaan, kun taivaalle syydetään mannertenvälisiä ydinohjuksia MIRV-taistelukärkineen – ja voittajakin on luultavasti häviäjä.
Ydinsotapeleissä on tiettyä myyttistä lumoa Tohtori Outolemmen äärimustan huumorin ja kauhun tasapainon hengessä, mutta harva rohkenee tarttua pelottavaan aiheeseen. Nyt Introversionin Defconin jalanjälkiä seuraa sveitsiläinen indiestudio.
Tavoite on selkeä: ole viimeinen selviytyjä. Viholliset nujertaakseen pelaajan täytyy laajentaa valtakuntaa sekä kehittää teknologiaa neljässä eri tekniikkapuussa. Tarkoituksena on rakentaa muun muassa parempia suojajärjestelmiä ja kantavampia ohjuksia.
Tärkeintä on silti tarkka taktikointi. Vaikka hyökkäys onkin paras puolustus, pelaajan on myös suojattava kansalaisiaan laukomalla torjuntaohjuksia lähestyviä ydinkärkiä vastaan. Tämä onnistuu vielä konfliktien kevyemmässä vaiheessa käsipelinäkin, mutta kymmenien ohjusten noustessa taivaanrannan ylle voi enää luottaa vain ohjuskilpeensä ja valmistautua jälleenrakentamiseen.
Tyylikkäästi toteutetun strategian sodat käydään yleensä 15–30 minuutissa, ja ne tarjoavat sekä silmänruokaa että ajateltavaa. Vaikka sodankulku on pääosin matsista toiseen varsin samanlaista, taktikoinnissa on silti jonkin verran pelivaraa, etenkin aloitusmaita, vaikeustasoa ja vastustajien määrää vaihdeltaessa. Jos matsi venyy, näpertämistä saattaa olla vähän liikaakin, mutta pääosiltaan peli rakennettu taitavasti ja kiinnostavasti. Etenkin mobiilipelirintamalla se on erittäin vakavasti otettava ja laadukas teos, joka erottuu edukseen klooniräpellysten ja mikromaksuhelvettien keskellä.
Räjähtävästä teemastaan huolimatta First Strike on myös äärimmäisen pasifistinen peli, jonka tuotosta osa lahjoitetaan ydinaseriisuntaa edistäville järjestöille.