Joku lehden lukijoista saattaa nyt raapia päätään. Hetkinen, Chronicles of Riddick, eikös se arvosteltu jo melkein viisi vuotta sitten? Näin todella kävi, mutta erinäisistä syistä johtuen Riddickin tarina ei suinkaan päättynyt siihen. Vaikka peli sai osakseen miltei yleismaailmallista hehkutusta, se jäi vaille ansaitsemaansa huomiota, kenties rajoittuneesta alustavalikoimastaan johtuen: konsolipuolella Riddick nähtiin vain Xboxilla. Tämä toki harmitti Starbreezen poikia, sillä yhdessä Vin Dieselin ja hänen pelistudionsa kanssa kehitetty Riddick-peli oli heille rakas.
Ongelmat kasaantuivat entisestään, kun pelin kehitystiimi yritti viritellä peliään toimivaksi Xbox 360:n Xbox-emulaattorilla, ja huomasi tehtävän mahdottomaksi. Alkuperäistä peliä koodatessaan he olivat vanhaan kunnon demoskene-tyyliin käyttäneet niin paljon likaisia temppuja ja oikopolkuja, ettei peliä ollut toivoakaan saada toimimaan Xbox 360:lla ilman massiivista uudelleenkirjoitusta.
Kun sattui vielä käymään niin onnekkaasti, että tiimille jäi projektien välissä vapaa-aikaa, Starbreezen veikot lähtivät tekemään juuri tätä. Kuten monilla kunnianhimoisilla yrityksillä on tapana, Chronicles of Riddickin uusintaversio paisui pullataikinan alla, ja iskeytyy nyt vihdoin kauppojen hyllylle teoksena, jossa alkuperäinen peli on vain pieni osa koko paketin sisällöstä. Lisää tällaista!
Vähäisiä uudistuksia
Riddick on hahmona useimmille varmasti tutumpi elokuvista kuin peleistä, eikä suotta. Pitch Black oli aikanaan mitä mainioin jännityselokuva, eikä Riddickin maineella ratsastanut pelin sisarteos Chronicles of Riddick ole myöskään täysin luokaton, vaikka vaatiikin aivojen kalibrointia alemmalle tasolle.
Chronicles of Riddick: Assault on Dark Athena on jaettu päävalikosta asti kahdeksi erilliseksi peliksi. Ensimmäinen näistä on alkuperäinen, tuttu ja turvallinen Escape from Butcher Bay, toinen taas varta vasten uudelleenjulkaisua varten koodattu uusi seikkailu, joka sitoo Riddick-pelin yhteen aikajatkumossa niiden jälkeen sijoittuvien elokuvien kanssa.
Vaikka Escape from Butcher Bay on sisällöltään, jos ei hyvin samanlainen, niin identtinen viiden vuoden takaisen pelin kanssa, mitä nyt sekin hyötyy koko pelimoottorin uudistuksista. Chronicles of Riddick näyttää edelleen pahuksen hyvältä, joskin uuden sukupolven konsolien tarjoamat mahdollisuudet muistaen se ei ole enää suhteessa niin ilmiömäisen upea peli kuin aikanaan. Ei pelatessa silti koe akuuttia silmäverenvuotoa.
Pelattavuuden kannalta merkittävämpi uudistus on tekoälyn viilailu, jota tiimi itse on jaksanut hehkuttaa. Hyvä että hehkuttivat, sillä rehellisesti sanoen en olisi muuten välttämättä kiinnittänyt itse asiaan huomiota. Viholliset ovat kyllä fiksuja – ne hakeutuvat suojaan, pysyvät kimpassa, väistelevät tulitusta ja rynnivät päälle, kun vaihtaa lipasta – mutta ero ei ole niin suunnaton, että Butcher Bay veteraanilta lentäisi silmät päästä. Mutta pureudutaan itse peliin.
Jotain vanhaa…
Escape from Butcher Bay oli selkeästi vuoden 2004 parhaita pelejä, vaikka sitä ei monikaan aikanaan huomannut. Liekö syynä ollut elokuvan negatiivinen maine, mutta peli jäi rikollisen vähälle huomiolle. Tämä on harmi, sillä peli tarjoili todella tiukan ja elokuvamaisen kokemuksen aikana, jolloin moisista ei vielä juuri puhuttu.
Peli sijoittuu Riddick-jatkumossa aikaan ennen elokuvia, ollen näin kenties se Riddick-tarinan ensimmäinen etappi. Kyseessä on selkeästi eräänlainen origin-tarina, sillä matkan varrella Riddick oppii ja hankkii monia elokuvista tuttuja tapojaan, kykyjään ja vehkeitään.
Tapahtumapaikkana toimii Butcher Bayn vankilaplaneetta, jonne palkkionmetsästäjät kuskaavat saaliitaan, jotta nämä voisivat palvella yhteiskuntaa työskentelemällä itsensä kuoliaiksi. Vankilaa johdetaan fasististen ja rasistisen vartijoiden toimesta tavalla, joka saa keskiverron keskitysleirin vaikuttamaan mukavalta paikalta. Moinen häkki ei toki Riddickin tapaista lintua kauaa pitele, joten pakoon pitäisi päästä.
Pakomatka tapahtuu rakenteellisesti kuin missä tahansa lukemattomista vankilaelokuvista. Ensin Riddickin pitää vakiinnuttaa paikkansa vankilan ruokaketjussa – sen huipulla, tietenkin – sitten etsitään vankilan heikot paikat, pistetään vankila pakettiin ja paetaan paremmille metsästysmaille.
Vankilameininkiä säestetään hyvin kirjoitetuilla ja uskottavilla hahmoilla sekä hyvin juonta kuljettavilla ammattinäyttelijöillä. Vin Diesel vetää tietenkin Riddickin roolin, mutta mukana on myös Xzibitin kaltaisia yllätysnimiä. Vielä yllättävämmin outo näyttelijäkaarti onnistuu erinomaisesti ja peli on yhä loistava esimerkki hyvästä ääninäyttelystä.
Käytännössä homma tapahtuu vahvasti stealth-painoitteisena first person räiskintänä. Kombo kuulostaa erikoiselta, sillä yleensähän hiippailupelejä pelataan olan takana kuikuilevalla kameralla, ja vieläpä pitkin hampain. Homma kuitenkin toimii, sillä Starbreeze on selvästi hionut systeeminsä viimeisen päälle pelikuntoon.
Suuri syy toimivuuteen on systeemin helppous. Jos Riddick kyyristyy varjoissa, hän on näkymätön. Jos Riddick joutuu valoon, hänet havaitaan. Näin kyse ei ole niinkään yritys/erehdys-sähellyksestä, vaan rauhallisesta kyttäilystä, reittien suunnittelusta ja oikeiden murhapaikkojen valitsemisesta.
Murhapaikkojen kyttäily myös kannattaa, sillä suurin osa Riddickin asevalikoimasta on lyhyitä puukkoja, teroitettuja ruuvimeisseleitä ja muita vankilan vakiovarusteita. Normaalisti taistelut ovat brutaalia ja vaarallista puuhaa, joissa henki on herkässä kummallakin osallistujalla. Takaapäin hiljaa yllättäessään Riddick kuitenkin tappaa vastustajan kuin vastustajan, vaikka sitten minipomon, ykkösellä. Riddick on varjoissa se planeetan kovin metsästäjä ja todellinen kovanaama, joten varjoihin hakeutuu mielellään.
Miltei ainutlaatuisesti räiskintäpelien suunnattomassa kirjossa voidaankin sanoa, että Riddick on parhaimmillaan juuri silloin, kun pelaajan pitää edetä hitaasti ja rauhallisesti. Tunnelma nousee ja oikeiden etenemisreittien ja ajankohtien pohtiminen on hauskaa. Riddick on nimittäin ketterä kuin apina ja pystyy kiipeilemään, roikkumaan, hivuttautumaan ja ryömimään mitä moninaisimpia reittejä.
Valitettavasti koko peli ei kuitenkaan ole tunnelmallista hiippailua, sillä varsinkin loppua kohti Riddickille lyödään yhä useammin käteen tuliaseita ja vastaan puolijoukkueen verran vihollisia.
Vahvan hiippailutaustan huomioiden ei ole yllättävää, että räiskintäosiot ovat pelin selvästi heikointa osastoa ja aiheuttavat välillä jopa akuuttia hiustenlähtöä. Aseet ovat realistisen tehokkaita, ja kun vihollisia on paljon, Riddick puree pölyä vähän väliä.
Onneksi ykkösosa on kuitenkin pitänyt räiskinnän selvässä vähemmistössä, mistä johtuen kokemus onkin yhä juuri niin maukas kuin vajaat viisi vuotta sitten. Tämä on kuitenkin vain puoli pakettia, joten nyt jatketaan siitä, mihin edellinen peli päättyi.
…jotain uutta
Assault on Dark Athena jatkaa suoraan siitä, mihin Butcher Bay päättyy. Riddick on paennut vankilasta ja asettunut juuri hyvin ansaituille talviunilleen, kun aluksen keskustietokone herättää hänet varoittamalla törmäysvaarasta. Kapseli on eksynyt asteroidikenttään, mutta se ei suinkaan ole suurin vaara. Horisontissa siintää jättimäinen, toukan näköinen avaruusalus, joka kirjaimellisesti kahmaisee Riddickin pakokapselin kitaansa. Tervetuloa Dark Athenan kannelle.
Jos Escape from Butcher Bay oli tunnelmaltaan ja toteutukseltaan kuin tiivistunnelmainen vankilajännäri, Escape from Dark Athena on sen matalaälyinen toimintajatko-osa, jonka elokuvaversion olisi luultavasti ohjannut Michael Bay. Nokkelat voivat kenties vetää tästä pieniä yhtäläisyyksiä Riddick-elokuviin.
Dark Athena ei ole kiva paikka. Rastapäinen naiskapteeni pyörittää laivalla omaa piraattiporukkaansa, joka haalii syövereihinsä siirtolaisia ja väärään paikkaan eksyneitä avaruusaluksia. Piraattien tarkoituksena on luoda oma avaruuszombien armeijansa, mikä ei tietenkään Riddickiä miellytä. Paikka pakettiin ja vastuulliset hautaan, siinä päivän teema.
Siinä missä alkuperäinen Chronicles of Riddick on noin 85-prosenttisesti tiukkaa hiiviskelytoimintaa, Dark Athenassa prosentti jää paljon pienemmäksi. Perstuntumalla arvioiden vähintään kolmasosa pelistä menee räiskinnän parissa, mikä ei ole yhtään hauskempaa kuin Butcher Bayssa.
Lisäongelmana Assault on Dark Athena unohtaa kokonaan toisenkin ensimmäisen pelin vahvuuksista, vahvat henkilöt ja hyvän käsikirjoituksen. Kässäri on paljon minimalistisempi kuin ensimmäisellä kerralla: Riddickillä ja piraattikapteenilla on selvästi yhteinen menneisyys, mutta yksityiskohtiin ei pureuduta. Vastaan tulee erinäisiä hahmoja, jotka jäävät kuitenkin paperinohuiksi karikatyyreiksi.
Uusi Riddick ei silti ole mitään surkeaa settiä. Reilun kymmenen tunnin lisälevyyn mahtuu edelleen monta hienoa hiippailuhetkeä, monta komeaa tapahtumapaikkaa ja monta hienoa kohtausta. Se joutuu vain ikävään vertailuun, sillä alkuperäinen peli oli todellinen lajityyppinsä klassikko.
Ostoksen arvoinen
Koska alkuperäinen Chronicles of Riddick julkaistiin Xbox-aikakautena, siitä ei löytynyt minkäänlaista moninpeliä. Dark Athena paikkaa muutoksen, joskin ratkaisun toimivuudesta ja sopivuudesta voidaan olla monta mieltä. Tarjolla on deathmatchia ja lipunryöstöä sekä mielenkiintoisemmalta kuulostavaa vankilamellakointia.
Maksimissaan 12 pelaajaa jaetaan kolmeen tiimiin: vartijoihin, vankeihin ja palkkasotureihin. Kyseessä on astetta erikoisempi vankilamellakka, sillä kunkin tiimin tavoitteena on päästä näpläilemään kenttään sijoitettua komentokeskusta, kenties lopullisessa pelissä jopa jotenkin järkevästi selitetyistä syistä.
Moninpeli hajoaa peruspelin rajoituksiin: Riddick on hauskaa, kun siinä hiippaillaan varjoissa ja vaanitaan vartijoita. Moninpelissä ei moista harrasteta, vaan aseet laulavat ja pelaajat mätkivät toisiaan nuijilla ja veitsillä kuin Pohjanmaan kesäriennoissa konsanaan. Eipä ole onneksi pakko pelata.
Heikosta moninpelistään huolimatta Assault on Dark Athena on sangen tiukka pakkaus. Escape from Butcher Bay on yhä todella huikea pelikokemus, jonka pelasin mielelläni läpi yhteensä jo varmasti viidettä kertaa. Puheet kaikkien aikojen parhaasta leffapelistä eivät ole liioiteltuja.
Vaikka itse Dark Athena osuus ei olekaan aivan yhtä hyvä, sekin on enemmän kuin pelattava toimintakokemus, joka laajentaa mukavasti alkuperäistä peliä. Kun yhden pelin hinnalla saa yhden erinomaisen ja yhden mukiinmenevän kokemuksen, miten voisin valittaa?
Riddick-elokuvat
Pitch Black (2000)
Riddick – koko nimeltään Richard B. Riddick – tunnetaan nykyään melkoisena antisankarina, mikä ei ole ihme, sillä hahmo aloitti elokuvauransa pahiksena. Miltei kaikkien muiden Riddick-teosten tavoin elokuvan alussa nykyinen sankarimme on vangittuna ja matkalla kohti vankilaplaneettaa. Meteorimyrskyyn osunut alus kuitenkin syöksyy autioplaneetalle, tarjoten Riddickille oivan tilaisuuden pakoon.
Pakomatka jää lyhyeksi, sillä nopeasti käy ilmi, että haaksirikkoiset eivät ole planeetalla yksin. Vaarallisena murhaajana tunnettu Riddick lyö hynttyynsä yhteen muiden eloonjääneiden kanssa, jotta kenelläkään heistä ei olisi toivoakaan paeta.
Pitch Black on elokuvista selvästi parempi, tiivistunnelmainen jännäri. Riddick oli vain yksi hahmo muiden joukossa, mikä piti turhan pullistelun sivuosassa ja antoi elokuvalle tilaa hengittää. Tuloksena on melkoisen kulttimaineen saanut elokuva, jonka parissa sci-fistä pitävien aika rientää.
Chronicles of Riddick (2004)
Pitch Blackin ympärille nousseen kultin seurauksena Riddickistä itsestään tuli sen verran suosittu hahmo, etteivät tunnetusti rahalle persot Hollywood-kihot voineet antaa hahmon olla rauhassa. Alkuperäisen elokuvan kiinteää loppua vastaan sotivassa jatko-osassa Riddick on jälleen paossa lain pitkältä kädeltä, mutta joutuu keskelle koko maailmankaikkeuden valloitusta havittelevan ja kovasti egyptiläisestä mytologiasta pitävän kultin puuhia.
Riddickin suosion seurauksena jatko-osan filosofiana on selvästi ollut ”all Riddick, all the time”, sillä leffa vetää puhtaudessa machohölmöydessään vertaa paatuneimmille kasariklassikoille. Riddick murhaa noin pienen afrikkalaisvaltion verran väkeä, tuhoaa avaruusaluksia ja ramboilee niin paljon että Sylvester Stalloneakin hävettäisi.
Elokuvana Chronicles of Riddickiä ei voi ottaa vakavasti, mutta sopivalla urheilujuomalla ja sanavalmiilla kaveriporukalla höystettynä se sopii mainiosti juustoisiin elokuvahetkiin.
Kuriositeettina voidaan pohtia, paljonko lyttyyn poljettu Chronicles of Riddick söi metrin paremman peliveljensä myyntejä puhtaan assosiaationsa kautta. Itse veikkaan, että melkoisesti, sillä muistan vielä oman yllätykseni, kun Riddick-peli olikin hyvä.
Vin Diesel, pelimies
Toimintastara Vin Diesel on pelimies monellakin tavalla mitattuna. Vaikka miljoonia tienanneella muskelimiehellä riittäisi varmasti pelikenttää sillä perinteisemmällä tavalla mitattuna, miehen intohimona ovat pitkään olleet erilaiset harrastukset, joita ei yleensä mielletä muskelimiesten puuhiksi.
Tiesitkö, että Vin on intohimoinen Dungeons & Dragons friikki? Mies on pelannut D&D:tä yli 20 vuotta ja on jopa kirjoittanut alkusanat useaan pelin lisäosaan sekä pari juttua peliä käsittelevään lehteen. Myös World of Warcraft on lähellä Vincentin sydäntä, sillä toinen epätodennäköinen nörtti, Boston Red Soxin syöttäjälegenda Curt Schilling, on kertonut Dieselin asentaneen WoWin autossaan olevaan tietokoneeseen.
Myös miehen omistama Tigon-pelifirma perustettiin, koska Diesel piti peleistä ja halusi mukaan tekemään niitä, eikä suinkaan kyynisenä yrityksenä rahastaa miehen nimellä. Tämä tausta yhdistettynä Boiler Roomiin tarkoittavat, että vaikka Diesel tekisi kymmenen Babylon A.D.:tä, hänellä on lämmin paikka minun sydämessäni.