Kiekkolabyrintti
Vuonna 1980 ilmestynyt alkuperäinen Pac-Man on yhä kiistaton kolikkopelien klassikko. Sen ympärille rakennettu brändi elää vahvasti edelleen ja onnistuu ihme kyllä yllättämään kerta toisensa jälkeen. Pac-Manin uusin seikkailu, Shadow Labyrinth, toden totta lyö ällikältä jo silkan konseptinsa myötä – kyseessä on nimittäin dystooppinen metroidvania.
Shadow Labyrinth kertoo vähäeleisen tarinan synkästä maailmasta heräävästä Miekkailija nro 8:sta, joka tapaa heti kättelyssä hämärän leijuvan palleron, Puckin. Puck kertoo miekkamiekkoselle välittömästi tilanteen realiteetit ja pistää kaverin suoraa tietä hommiin – parivaljakon on päästävä mystisen mustan tornin luokse.
Nimensä mukaisesti edessä on melkoinen labyrintti, jossa seikkaileminen vie luonnollisestikin valtaosan peliajasta. Alkuun hieman kankea kartta tulee pian tutuksi, kun kuolemia alkaa kertymään samaa tahtia kuin kolikoita kirosanapurkkiin.
Peli on pirullisen armoton, antaen usein pelaajan parantaa itseään vain kerran tallennuspisteiden välillä. Se ei ehkä haittaisi niin kovasti, jos pisteitä olisi edes jossain määrin tiheään tahtiin, mutta niin ei todellakaan ole. On täysin normaalia kuolla hirviöarmeijalle pitkän tarpomisen jälkeen ja syntyä uudelleen aivan toiselle puolelle kenttää. Ratkaisu tuntuu paikoitellen käsittämättömältä.
Sillä kyseessä on Pac–Man-seikkailu, on vanha kunnon keltapallo mukana menossa myös pelillisesti. Matkan varrella törmääkin usein eräänlaisiin kaiteisiin, joita pitkin Puck voi viilettää. Useimmiten jonkin sortin parkour-haasteisiin sulautetut kaiteet eivät nekään juuri naurata, sillä Puckin ohjaus on parhaimmillaankin kömpelöä.
Taistelu miekkailijana on toteutettu suhteellisen hyvin. Liikkuminen on sulavaa ja ketterää, mutta miekka tekee harmillisen vähän vahinkoa suuriin pomovastuksiin, joita saa pehmitellä useimmiten hyvän tovin. Taistelussa on mukana myös hahmon ns. ”Ultimate-kyky”, eli mahdollisuus muuttua valtavaksi robotiksi, joka tekee mätkimisestä asteen verran anteeksiantavampaa. Suuret taistelut päättyvät tietysti siihen, että Puck syö monsterit, mikä näyttää hupaisan groteskilta.
Shadow Labyrinthissa on paljon mielenkiintoisia ideoita, joita ei uskoisi näkevänsä Pac-Man-pelissä. Sen visuaalinen anti on kiinnostavan piirrosmaista ja synkkää, sen pelilliset elementit ovat rohkeita, vaikkakin harmillisen puolivillaisia ja tarinallisesti tarjolla on kohtuullisen mielenkiintoinen mysteeri. En kuitenkaan nappaisi peliä kätösiin ensimmäisenä vaihtoehtona metroidvania-nälkään, vaan kääntäisin katseeni erään onton ritarin suuntaan…
