Tyly tuomio
Kun pohditaan Armored Core V: Verdict Dayn kiinnostavuutta, mieti ennen kaikkea sitä, tykkäätkö sekä moninpeleistä että rautakaupan ruuvikatalogien selailusta. Molemmat ovat nimittäin vähimmäisvaatimuksia, joille allergisen kannattaa jättää peli suosiolla hyllyyn.
Verdict Day on eräänlainen jatko-osa parin vuoden takaiselle Armored Core V:lle, joka From Softwaren perustyyliin sisälsi persoonallisen ja kiinnostavan idean, jonka päällä oli vasurilla väännettyä toteutusta. Lisäykset ja pienet parannukset eivät muuta tosiasioita.
Edeltäjänsä tavoin myös Verdict Day kertoo tarinan synkästä tulevaisuudesta, jossa maailma on raunioina. Savuavien tiilikasojen hallinnasta käydään silti maailmanlaajuista sotaa palkkasoturijärjestöjen avulla. Palkkikset rälläävät jättiroboteillaan pitkin maita ja mantuja ampumassa toisiaan ja vastaantulijoitaan mäsäksi.
Pelaaja on luonnollisesti yksi näistä palkkasotureista. Tarjolla on joko 60 tehtävän mittainen yksinpelitarina tai loputonta moninpelisotaa. Armored Core V:n tavoin yksinpeli koostuu lähinnä tarinattomista ja todella yksinkertaisista ”kävele kortteli ja ammu kymmenen robottia” -henkisistä tehtävistä, eikä siitä oikein irtoa puisevuutensa takia hupia.
Moninpelillä menee paremmin, ainakin jos sattuu omaamaan 19 kaveria. Keskeisenä ideana on kasata 20 hengen joukkue, joka sitten sotii pitkin maailmaa alueiden hallinnasta viiden hengen tappomatseissa. Matsit itsessään ovat ihan viihdyttäviä, sillä jättirobottien ohjaustuntuma toimii asiallisesti. Toki vaatimuksena oikeasti on se, että sitä säännöllistä peliseuraa myös irtoaa. Minulle ei irronnut, joten jouduin taistelemaan palkkasoturina satunnaisten pelaajien kanssa. Ei äänikommunikaatiota, ei tiimipeliä, ei hupia. Tältä pohjalta en todellakaan lähtisi koko peliä edes ostamaan.
Moninpelin, samoin kuin koko Armored Coren yleensäkin, suurin vahvuus on valtava kustomoinnin vapaus. Alun tylsä humanoidimecha kahdella konekiväärillä muuttuu nopeasti vaikka millaiseksi sotakoneeksi. Telaketjut ja kauheat jättitykit? Onnistuu. Tripodien aika -henkinen kolmijalka ja tarkkuuskivääri? Miksipä ei! Tai sitten vain toiseen käteen haulikko ja toiseen jättimäinen lähitaisteluase – kyllä niillä vihollisen snipuja metsästää!
Valtavan vapauden mukana tulee pari pienempää tai suurempaa ongelmaa. Näistä ensimmäinen on tasapaino. Kaikkia asekombinaatioita ei suinkaan ole tasapainotettu toisiaan vastaan, joko tarkoituksella tai resurssien puutteessa. Niinpä taistelukentällä näkee usein muutamaa kivikovaa kombinaatiota, jotka popsivat muita mechoja aamupalakseen.
Se toinen ongelma taas on From Softwaren ikiaikaisten perinteiden mukaisesti kämäinen käyttöliittymä. Olitpa sitten taistelussa tai selaamassa listaa käsivarren osista, informaatiota on tarjolla hirvittäviä määriä, mutta huonosti organisoituna ja esitettynä. Hyvän mechasuunnittelun vaatima kokonaisuuksien hahmottaminen on todella hankalaa puuhaa, ja toimivien kokoonpanojen suunnitteleminen tuntuu nyyppänä miltei ylivoimaiselta haasteelta. Tiettävästi tekemällä oppii, mutta monikohan jaksaa?
Muutakin pientä valitettavaa löytyisi. Uusien osien grindaaminen on rasittavaa ja turhauttavaa puuhaa, peliseuran haku ei aina toimi niin ripeästi tai hyvin kuin voisi toivoa ja niin edelleen. Mutta ne ovat tavallaan sivuseikkoja, sillä ne eivät lopulta ratkaise mitään. Jo Verdict Dayn perusidea ja -pelattavuus ovat niin mielipiteitä jakavaa kamaa, että peliä joko rakastaa tai se jättää täysin kylmäksi.
Jos sattuu kuulumaan siihen lämpimämpään leiriin, kaikki pienet nipotuksen aiheet ja rutinat tuntuvat täysin vähäpätöisiltä, kun mechojen rakentelu ja niillä sotiminen vievät puoli elämää.