Kehittäjä: From Software
Julkaisija: Namco Bandai
Myynnissä: nyt
Pelikoneet: PS3 (testattu), Xbox 360
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: 2–10
Kankeat mechat nettirintamalla
Jättirobotit ovat siistejä. Ovat aina olleet, tulevat aina olemaan – mutta muutamilla tarkennuksilla. Nyt puhumme miesten jättiroboteista, emme hintelistä ja hempeistä japanilaisvempeleistä. Jos robotti ei näytä kävelevältä panssarivaunulta, minua ei kiinnosta. Ja onneksi myös moni pelikehittäjä ajattelee samalla tavoin, sillä juuri näitä käveleviä tankkeja on nähty lukemattomissa robottipeleissä, aina Battletechistä Mechwarrioriin ja Chromehoundsiin.
Ja juuri Chromehounds onkin tuolta listalta yllättäen se relevantein peli, sillä sehän oli japanilaisen – nyttemmin Demon’s Soulsin ja Dark Soulsin myötä legendaksi nousseen – From Softwaren realismia tavoitteleva mecharäiskintä, jonka suurin houkutin oli sen monipuolinen verkkopeli. Ja kuinka ollakaan, kaikki prikulleen samat sanat pätevät myös Armored Core V:een.
Tarjolla olisi taas realistisen hidastempoinen mecharymistely, jossa kivitalon kokoiset robotit marssivat pitkin maita ja mantuja tykittäen toisiaan kumoon hirvittävän suurilla aseilla. Unohtakaa lentely, unohtakaa ninjan lailla hyppivät robotit: nämä ovat hitaita ja kankeita sotakoneita, kuten kuuluukin.
Mitä täällä tapahtuu?
Tehdään heti alkuun yksi asia selväksi: Armored Core V on peli, jota täytyy pelata netissä. Ei siis kirjaimellisesti, sillä kyllä peli toimii offline-tilassakin, mutta käytännössä kaikki sen kiinnostavat ja merkittävät ominaisuudet on kietaistu nettipelin ympärille. Ilman nettiyhteyttä pelaavalle ei jää käteen kuin tyhjä arpa.
Tämä näkyy jo pelin alusta saakka. Tuskin on edes päässyt logosta eteenpäin, kun jo pyydetään luomaan oma pilottinsa ja sitten joko liittymään valmiiseen tiimiin tai tekemään oma. Tiimit ovatkin kaiken keskipiste. Täysin jauhoisessa tarinassa ne taistelevat maailmanlopun jälkeisen maailman hallinnasta eri tahojen palveluksessa alueita valloittaen ja tehtäviä tehden. Siis ehkä. En nimittäin ole varma, koska tarina on vain yksi niistä monista asioista, joita Armored Core V ei juuri jaksa selittää.
Eipä silti, että tarina välttämättä olisi edes selittämisen arvoinen. Yksinpeli koostuu irrallisista tehtävistä, joista osa on parin minuutin kiskaisuja. Geneeriset maisemat, geneeriset tavoitteet, geneeriset viholliset. Ei kannata pohtia, miksi. Taistelee vain pari minuuttia, pokkaa palkintopussin ja lähtee tuunailemaan mechaansa. Juonitehtävissä sisältöä on vähän enemmän, mutta nekin ovat auttamattoman mitäänsanomatonta tavaraa, varsinkin kun juoni on täysin käsittämätöntä settiä. Mitään ei selitetä, sekavasti nimetyt hahmot tulevat ja menevät kohtauksesta toiseen ja ällistyttävät tapahtumat seuraavat toisiaan.
Yksinpeli toimiikin parhaiten ehkä kokeilualustana niin pelaajan omille taidoille kuin mechojen rakentelulle. Peli kun ei selitä paljon mitään. Erityisen konkreettisesti ongelma tuntuu mechan rakentelussa, jossa tarjolla on kirjaimellisesti satoja erilaisia osia, joista jokaisella on pitkä litania tyyppejä, ominaisuuksia ja vaikutuksia. Mitä niillä sitten pitäisi tehdä?
No, pultata tietysti kiinni mechaansa, mutta ei se niin helppoa ole. Mitä eroa on KT-303/YINGLONGilla tai WODAN CR110:llä? Tai D/KT-2R3:lla? Miten eroavat toisistaan panssareissa mainitut KE resist, CE resist ja TE resist? Minkä niistä haluan mihinkin tilanteeseen? Siitä vain arpomaan, sillä peli ei selitä. Tällaistahan se toki oli Demon’s Soulsissa ja Dark Soulsissakin, mutta niissä vanhan koulukunnan henkinen haistattelu piristi ja viihdytti. Nyt se harmittaa, koska linjalla – tai oikeammin linjoilla – on muidenkin ihmispelaajien kohtalo.
Ruotuun, mars!
From Softwaren peleille tyypillisesti aloittelijan taival on siis kivikkoinen, mutta palkinnot ovat myös kovat. Mechoihinsa voi todellakin pulttailla kiinni käsiä, jalkoja, teloja, kolmijalkoja, moottoreita ja olalle pultattavia ohjuksenlaukaisimia satojen osien joukosta. Ei ole olemassa mitään absoluuttisesti parempia tai huonompia yhdistelmiä, vaan oma tyyli ratkaisee.
Haluatko rakentaa teloilla jyräävän mörssärin, joka ei liiku juuri mihinkään, mutta kestää vahinkoa kuin The Rock hyvänä päivänään? Onnistuu. Tai miten olisi ketterä ja nopeasti liikkuva tiedustelumecha, joka pyrähtää vihollisen niskaan haulikko ja valomiekka tanassa, kun sitä vähiten odottaa? Antaa palaa!
Vaihtoehtoja on lukemattomat määrät, ja juuri oman robotin tuunailu, lisäosien hankkiminen ja parhaiden yhdistelmien kasailu on monille se koukku, jonka takia Armored Corea on aina pelattu ja tullaan pelaamaan jatkossakin. Samalla olisin kuitenkin toivonut hieman lisävaikutteita Chromehoundsista, sillä Armored Coren aseet ovat kaikesta massiivisuudestaan huolimatta aika kesyä kamaa. Missä ovat jättimäiset antenniniput, selkään pultattavat kenttätykit ja muut Chromehounds-hienoudet?
Mutta koko operaation selkäranka on pelin verkkotila. Siinä klaanit kisaavat keskenään suuren sotakartan herruudesta taistellen eri alueilla ja valloittaen niitä toisiltaan. Näin siis ainakin paperilla. Käytännössä koko touhu on niin monen muun asian tavoin todella huonosti selitetty ja sekava päänraaputin.
Teoriassa touhu siis toimii niin, että pelaajat heittävät joko yksin tai porukalla keikkaa tiiminsä nimissä ja keräävät tiimilleen valloituspisteitä. Niiden avulla voi sitten yrittää murentaa toisten klaanien vaikutusvaltaa niiden alueilla ja lopulta valloittaa ne. Viiden pelaajan tiimit – neljä taistelijaa ja yksi taivaalta ohjeita huuteleva tarkkailija – ottavat yhteen, ja kaikki räjähtää.
Parhaimmillaan touhu onkin todella hauskaa. Kun kaksi mikrofoneilla ja tiimihengellä varustettua porukkaa ottaa yhteen, Armored Core loistaa. Mutta kun näitä hetkiä on niin harvassa. Suuren osan ajasta vastassa on joko tekoälyn ohjaamia puolustuksia tai paikalle sattumalta kiskottuja palkkasotureita, jotka eivät voi edes teoriassa kommunikoida keskenään, vaikka heillä olisi mikrofonit, mikä ei näytä olevan testissä olleessa PlayStation 3 -versiossa kovinkaan yleistä.
Niinpä juuri se verkkopeli onkin suurin harmituksen aihe. Se olisi voinut olla niin huikea, mutta nyt se tuntuu lähinnä vaisulta ja sekavalta pettymykseltä.
Toivo elää?
Armored Core V on siis nykykunnossaan pettymys. Yksinpelaajien ei sitä kannata edes harkita, sillä yksinpeli on niin ohimenevää hupia, etten maksaisi siitä 69 euroa edes alkoholin vaikutuksen alaisena. Entä sitten moninpeli? No, se on hyvällä porukalla hauskaa, joten jos plakkarista sattuu löytymään neljä hyvää pelikaveria, miksipä ei? Ja toivo elää muutenkin: tiettävästi japanilaista versiota on jo päivitetty monilta osiltaan paremmaksi, joten ehkä se onni koittaa Euroopassakin?
Tällaisenaan Armored Core V on kannattava hankinta vain sarjan pitkäaikaisille faneille, jotka tietävät jo ennakkoon, mikä heitä rintamalla odottaa.