Kuten meistä kaikki varmasti jo tiesivät, maailma on täynnä huonoja pelejä. Huonon pelin tekeminen on helppoa ja onnistuu vaikka vahingossa! Mutta huono pelikin voi joskus harvoin olla hyvä. Tiedän, että tämä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta joskus niissä huonoissa peleissä vain on sitä jotain. Se X-tekijä, jota on mahdoton määritellä, mutta jonka kyllä tunnistaa siihen törmätessään.
Hyvä esimerkki tällaisesta pelistä on vuonna 2010 julkaistu Deadly Premonition, japanilaisen Hidetaka Suehiron, tai kuten mies yleensä tunnetaan, Swery65:n, mestariteos. Se on kiistatta huono peli niin kovin monella tavalla, mutta samalla myös yksi Xbox 360 -sukupolven kiehtovimmista ja oudoimmista peleistä ja peli, jota en voi kuin rakastaa.
Jos Onnetar olisi pelannut korttinsa hieman eri tavalla, Swery65 olisi Hideo Kojiman kaltainen rakastettu ja palvottu hahmo, sillä miesten peleissä on paljon yhteistä. Kumpikin tekee rohkeasti omia juttujaan, pelkäämättä tunkea peleihinsä heitä kiinnostavia ja kiehtovia juttuja, vaikka muut pitäisivät niitä miten outoina. Suuri ero vain on siinä, että Kojiman pelit ovat yleensä viihdyttäviä pelata, kun taas Sweryn tuotanto tuntuu usein siltä, kuin pelaisi jotain varhaista testiversiota.
Lue myös: Tässä ovat helmikuun PlayStation Plus -pelit!
Deadly Premonition on erinomainen esimerkki tästä. Jokainen David Lynchin erinomaisen Twin Peaks -sarjan nähnyt on sen parissa heti kuin kotonaan, sillä Swery on omaa peliään varten lainaillut legendaarisesta sarjasta vaikutteita, tyyliä ja välillä jopa suoranaisia hahmoja. Räikeästi ja härskisti.
Pelaaja ohjastaa FBI:n erikoisagentti Francis York Morgania, joka saapuu Yhdysvaltojen luoteisosassa olevaan pikkukaupunkiin selvittämään murhaa. Suosittu paikallinen teinityttö on murhattu brutaalisti, jättäen pienen kaupungin väen raapimaan päätään. Twin Peaksin tavoin agentti on outo tyyppi, joka rakastaa kahvia ja puhuu koko ajan näkymättömälle avustajalleen, sillä erolla, että se näkymätön avustaja ei tässä tapauksessa ole agentin äänimuistioita vastaanottava sihteeri, vaan hänen päässään asuva näkymätön kaveri, joka on myös pelaajan edustaja pelissä.
Tarina vetää pelaajan vähän väliä unenomaisiin, punaisiin huoneisiin, joissa oudot hahmot puhuvat tälle välillä takaperin tai muuten vain sekavasti. Jopa Twin Peaksista tuttu Log Lady on löytänyt Deadly Premonitionista kaksoisolentonsa! Meno on välillä niin härskiä, että voisi kuvitella pelin olleen alkujaan Twin Peaks -lisenssipeli, josta yritettiin huonolla menestyksellä poistaa räikeimpiä viittauksia viime hetkellä. Mutta ei. Ilmeisesti Swery vain fanitti Lynchin sarjaa ja halusi tehdä siitä oman versionsa.
Lue myös: Double Finen uusi peli on saviruukunvalmistusta ja vauhdikasta toimintaa yhdistävä Kiln
Koska en ole David Lynchin asianajaja, minua ei sinänsä kiinnosta tai haittaa, jos joku hyypiö Japanissa tekee oman versionsa Twin Peaksista, varsinkaan kun lopputulos on enimmäkseen riemastuttavan hämärää ja lennokasta menoa. Suurin osa Deadly Premonitionin hohdosta tuleekin siitä, ettei voi koskaan tietää, minkä älyttömän juonenkäänteen Swery seuraavaksi vetää hihastaan. Pelin klassinen murhamysteeri on samaan aikaan niin naurettavan kehno, että monet arvaavat sen lopputuloksen välittömästi, mutta myös niin halluinen ja väkisin väännetty, että todennäköisesti nämä arvaajat myös epäilevät arvaustaan koko pelin ajan. Huikeaa menoa, enkä tietenkään spoilaa sitä lopputulosta.
Vähemmän hauskaa on se, että peli heijastaa vielä vuosituhannen vaihteessa hyvin yleisiä japanilaisia asenteita esimerkiksi naisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Swery on samalla yrittänyt kanavoida näitä valitettavia asenteitaan olevinaan amerikkalaisten TV-sarjojen ja elokuvien kautta, mikä tekee lopputuloksesta vielä oudomman ja hämmentävämmän. Mutta kyllähän se nyt vähän paistaa silmään, että se pelin yksi LGBTQ-koodattu poliisi esimerkiksi sipsuttelee joka paikkaan kuin joku 20-luvun mykkäelokuvasta lainattu pikkutyttö.
Deadly Premonitionin huonoin osa on se, että sitä pitää pelata. Pelinä lopputulos on aivan karmea, mikä ei ole hirveän yllättävää, sillä tiettävästi tiimi ei itsekään oikein missään vaiheessa tiennyt, millaista peliä he tekivät. Alkuperäisissä visioissa Deadly Premonition oli olevinaan moderni seikkailupeli, jossa pelaaja olisi viettänyt koko aikansa keräillen johtolankoja ja ratkoen pelin mysteereitä.
Jostain syystä projektin loppuvaiheilla sitten joku tuli siihen johtopäätökseen, että ajatus ei toiminut, vaan Deadly Premonitionista tehtiin kolmannen persoonan räiskintäpeli. Hyvin kehno sellainen. Kontrollit ovat aivan karmeat, pelin tasapainotus on vedetty aivan hihasta ja vaikeustaso jojottaa täysin triviaalin ja naurettavan epäreilun välillä ilman sen suurempaa logiikkaa.
Lue myös: Onko Fallout vielä katsomatta? Amazon julkaisee hittisarjansa ykköskauden ilmaiseksi YouTubeen
Mukaan on heitetty myös runsaasti avoimen maailman elementtejä, jälleen huonoin tuloksin. Pelaaja liikkuu pelialueella naurettavan huonosti ohjautuvilla autoilla, eikä avoimessa pelimaailmassa ole hirveästi sisältöä. Kerättävät keräilykortit, mahdollisuus tirkistellä ihmisten ikkunoista näiden asuntoihin ja tietenkin myös jonnekin satunnaiseen nurkkaan jemmatut, pelikokemuksen kannalta hyvin tärkeät bonusesineet, joista ei informoida pelaajaa mitenkään – jotka antavat vaikka aseille loppumattomat ammukset – eivät täytä edes Geneven sopimuksen vähittäisvaatimuksia avoimen maailman pelille. Ja niin maailma on lähinnä vain ärsyttävä hidaste, jossa pelaajan täytyy yrittää navigoida autokelkallaan pitkin sokkeloista ja epäloogista kaupunkia.
Nämä ovat kieltämättä aika isoja ongelmia, kuten myös pelin yleinen tekninen toteutus, joka on sellaista ”harrastajien harjoitusprojekti”-tasoa, joten miksi pidän Deadly Premonitionista niin paljon? Se on se tunnelma. Se outo meininki. Se, että ihan yllättäen pelin soundtrack vaihtuu dramaattisesta pianomusiikista hilpeään biisiin, jonka pääsoittimena on viheltely. Se, että koskaan ei voi tietää, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu, eikä puoliakaan pelin käänteistä voi mitenkään arvata ennakkoon, koska ne tulevat niin puun takaa.
Tällainen hulluus ja outous kiehtoo, mutta se on myös niin hyvin harvinaista. Suurin osa kaupalliseen julkaisuun päätyvistä peleistä on testattu ja hiottu niin särmättömiksi, että ne ovat geneeristä massaa. Ei mitään, mikä voisi vahingossakaan tökkiä vastaan, ei mitään, mitä joku vain puoliksi peliä seuraava ei ymmärtäisi. Näin toki tuotetaan sujuvia kokemuksia, mutta kun niitä on pelannut muutaman, ne kaikki tuntuvat niin samalta. Kuka oikeasti muistaa, mitä eroa Call of Duty Black Ops 3:lla ja Black Ops 4:llä oli? Kuka muistaa, oliko niitä edes olemassa, vai keksinkö ne juuri itse? En minä ainakaan!
Mutta Deadly Premonitionin muistaa aivan taatusti. Kun sen on kerran pelannut, sitä ei unohda ikinä. Okei, osittain pelin muistaa negatiivisessa mielessä, koska sen pelaaminen on usein niin karmeaa, mutta muistaa kuitenkin!
Onkin harmillista, että pelaaminen on nykyään niin vaikeaa, ainakin PC:llä. PC-versio tehtiin niin vasurilla, että se ei ole toiminut suoraan asennettuna enää vuosikausiin. Sen kyllä saa tunkattua toimimaan, mutta ei kovin luotettavasti. Konsoliversiot toimivat tiettävästi paremmin moderneillakin koneilla, PlayStationilla suoratoistettuna ja Xboxilla taaksepäinyhteensopivuuden kautta.
Todellisten puristien mielestä juuri se Xbox-versio – pelin alkuperäinen versio – on paras tapa kokea Deadly Premonition, sillä PC- ja PS3-versiot olivat niin kutsutut ohjaajan versiot, jotka tuunasivat pelin kontrolleita ja lisäsivät mukaan uusia tarinallisia elementtejä. Ja jos ei millään halua pelata itse Deadly Premonitionia, sen riemut voi kokea myös katsomalla. Itsekin sain aikanaan ensimmäisen kosketukseni peliin juuri Giant Bomb -pelisaitin Let’s Play -videoiden myötä.
Suosittelenkin pelin kokemista kaikille, sillä vaikka Deadly Premonition todellakin on monella tavalla ongelmallinen ja jopa huono peli, se on samalla myös yksi pelihistorian erikoisimmista, viihdyttävimmistä ja uskaltavimmista peleistä. Enkä vain voi kuin rakastaa sitä koko sydämelläni.
Miikka Lehtonen