Kuten meillä kaikilla, myös minulla on lapsuudestani muistoja, jotka tuskin lähtevät päästäni ikinä. Monet niistä liittyvät tietenkin perheen kannalta tärkeisiin asioihin, mutta osa on myös hieman yllättävämpiä. Yksi niistä on tämä: olimme joskus ehkä noin 10-vuotiaina hengailemassa taloyhtiön pihalla ja leikkimässä mitä leikimmekään. Paikalle saapui muutamaa vuotta nuorempi natiainen, joka yllättäen totesi, että “Super Mariossa voi saada konekiväärin”. Sitten kaveri purskahti itkuun ja juoksi takaisin kotiin.
Tämä muisto on kummitellut mielessäni viime päivinä, sillä vaikka Super Mariossa ei tiettävästi koskaan voinut oikeasti saada konekivääriä, Super Marion muinainen ykköskilpailija, Sonic the Hedgehog täytti vihdoin vuonna 2005 tämän muinaisen ennustuksen. No, tavallaan.
Toimikoon tämä aasinsiltana sille, että tällä viikolla puhumme pelistä, joka on jopa Segan ja vieläpä Sonic the Hedgehogin “tällä kertaa Sonicilla on ihmistyttöystävä”-loren mittapuilla äärimmäisen hämmentävä ja nolo tapaus. Ja se peli on tietenkin Shadow the Hedgehog.
Shadow the Hedgehog on peli, jonka voi tiivistää yksinkertaisesti: mitä, jos Sonic olisi ääliö, joka kuuntelee rap-metallia ja jonka dialogi tuntuu koostuvan 90% “kukaan ei sano minulle, mitä saan tehdä”-tason teiniangstista? Niin, ja hänellä on konekivääri.
Lue myös: Odotettu kassamagneetti Sonic the Hedgehog 4 sai julkaisupäivän
Tuloksena on peli, joka hämmentää niin monella tasolla. Se suurin kysymys on “miksi” ja siihen vastaaminen onkin sitten hankalampaa. Tiedämme kyllä ne syyt, joita kehitystiimi on sittemmin antanut, mutta ne eivät vastaa kysymykseen. Niitä lukiessa tulee samanlainen olo kuin jos ihan asialliselta tyypiltä vaikuttanut naapuri yllättäen seisoo pihalla housut täynnä sulavia kalapakasteita ja kertoo syyksi, että hän haluaisi jatkoa Supernatural-sarjalle. Ymmärrän, mitä sanot, mutta en ymmärrä, mitä tarkoitat.
Sonic Teamin Takashi Iizukan mukaan tiimi halusi ammentaa vaikutteita Terminator-elokuvista, sekä Underworld-leffasarjasta ja Hellblazer-sarjakuviin pohjautuvasta Constantinesta. He halusivat kertoa “synkemmän” tarinan, joka “vetoaisi aikuisempaan yleisöön” ja ilmeisesti heidän mielestään paras tapa saavuttaa tämä pyrkimys oli tehdä peli, jossa punamusta siili laukoo Linkin Parkin lyriikoita muistuttavaa dialogia ja ammuskelee vihollisiaan pistooleilla, konepistooleilla ja rynnäkkökivääreillä.
Hämmennyksen taso ei laske, kun siirrytään myötähäpeää aiheuttavista välianimaatioista itse pelin pariin. Shadow the Hedgehog tuo mieleen Sonic Adventure -pelit, mutta vielä kehnommin tehtynä. Mukana on osioita, joissa Shadow juoksee nopeasti ränneissä keräten renkaita ja väistellen milloin mitäkin esteitä. Okei, olemme toistaiseksi kohtalaisen vankalla maaperällä, mitä nyt ainakin PlayStation 2 -version ruudunpäivitysnopeus takkuilee välillä niin paljon, että pelaaminen on hankalaa, mutta silti: Sonic-menoa.
Mutta sitten peli pysähtyy, koska on aika taistella. Ränni päättyy pienelle areenalle, jossa on kourallinen vihollisia. Joskus ihmisiä, toisinaan avaruusolentoja, usein molempia. Sitten Shadow ampuu joko osan tai kaikki – pelaajan valinta – hengiltä ja jatkaa kohti seuraavaa ränniä. Tässä kohtaa käy ilmi, että tiimin “teemme pelejä aikuiseen makuun”-visio sisälsi myös moraalisysteemin, joka on niin naurettavan alkeellinen, että Bioshock näyttää siihen verrattuna filosofian väitöskirjan tasoiselta teokselta.
Pelaajalla on jokaisessa kentässä mukanaan yksi Sonicin veikeistä kavereista, joilla on kaikilla joku nakki pelaajalle. Kerää viisi levyä, tapa 35 muukalaista, normimenoa. Mutta näiden ohella välianimaatioissa esiintyvä muukalaiskuningas(?) haluaisi, että Shadow tappaa kaikki kentissä olevat ihmiset ja muistaa myös muistuttaa pelaajaa asiasta noin 15 sekunnin välein. Kumpaa kuuntelet: jalkapallon kokoista puhuvaa mehiläistä, vai aavemaista avaruuskuningasta? Uskon, että juuri tätä klassista ongelmaa Philippa Foot yritti ratkaista, kun hän vuonna 1967 lanseerasi raitiovaunuongelmana tunnetun ajatusleikin.
Shadow the Hedgehogin ongelmat eivät suinkaan rajoitu jäätävää myötähäpeää aiheuttavaan tunnelmaan ja tarinaan, tai löperöön pelattavuuteen. Mainitsinkin jo, että ainakin PlayStation 2 -versio kärsii melkoisista suorituskykyongelmista, joka yhdessä oudon kankeiden ja epäluotettavien kontrollien kanssa tekee pelaamisesta todella hankalaa ja ärsyttävää. Kuolin testijakson aikana useita kertoja, koska joku ruudulla ohi mennyt hyökkäys vain osui Shadowiin, tai viholliseen lukittu spin attack lähetti Shadowin kohti horisonttia. Tai koska yritys hypätä rotkon yli epäonnistui, koska Shadow päätti painaa rotkon reunalla jarrut pohjaan… ja sitten hypätä nollavauhdilla suoraan monttuun.
Lopputuloksena on peli, jota en voi kutsua kuin karmeaksi. En oikeasti ymmärrä, miten yleensä ihan asiallista jälkeä tuottava Sonic Team teki tällaisen paskeen, enkä myöskään, miksi peli julkaistiin näin karussa kunnossa. Päättikö joku vain, että Sega ei halua enää dumpata rahaa monttuun ja peli piti puskea ulos, oli se sitten miten kankea ja karu tapaus tahansa? Tuskin kukaan oikeasti pelasi lopputulosta ja oli sen tasoon tyytyväinen?
Tarinalla on kuitenkin kohtalaisen onnellinen loppu. Vaikka Shadow the Hedgehog saikin aikanaan ansaitusti pyyhkeitä sekä pelaajilta että pelimedialta, se on sittemmin löytänyt innokkaan faniyleisönsä. Ja hei, se on ihan okei. Olen itse nauttinut surkeiden leffojen katselusta koko ikäni ja olen nähnyt kaikki American Horror Storyn kaudet. On ihan okei katsoa roskaa ja nauttia siitä!
Todella hauskana sivuhuomiona pelin välianimaatioiden parissa työskenteli myös vasta yliopistosta valmistunut nuori CGI-taitelija. Vaikka välianimaatioiden tarinallinen sisältö oli mitä oli, ne olivat teknisesti ihan asiallisia, joten ei olekaan suuri ihme, että kaveri sai sittemmin lisää töitä niin pelien ja elokuvien parissa. Ja noin 15 vuotta myöhemmin Jeff Fowler sitten ohjasi Sonic the Hedgehog -elokuvan, sekä sen molemmat jatko-osat. Kukapa olisi vuonna 2005 osannut arvata?
Miikka Lehtonen