Nintendon legendaarinen Super Mario Bros on varmasti yksi 80-luvun, tai miksei koko pelaamisen historian, rakastetuimmista peleistä. Ja jos jokin asia pelialalla on varmaa, niin menestystä ja arvostusta seuraa myös valtava määrä kopioijia.
Koska Nintendo ei varsinkaan 80-luvulla julkaissut pelejään muiden alustoilla, monet näistä kopioista ovat vain hyvin Super Mario Bros –henkisiä pelejä muille alustoille. Katso esimerkiksi vaikka saksalainen The Great Giana Sisters, jonka pelasimme jo useita vuosia sitten. Monet muut taas ovat häpeilemättömiä piraattikopioita, joissa joku on heittänyt Super Mario Brosiin jostain toisesta pelistä varastettuja grafiikoita ja sitten myynyt sitä Venäjän tai Kiinan kaltaisilla markkina-alueilla, joissa tekijänoikeuksilla ei ollut aikanaan juuri arvoa.
Eräs tämän piraattipelikatraan surullisenkuuluisimmista esimerkeistä on eteläkoralaisen Zeminan kehittämä Super Boy, jota pelasimme myös pari vuotta sitten. Jo tuolloin mainitsin uhkaavasti, että Super Boy sai myös jatko-osia, ja sitten unohdin tyylikkäästi koko asian. Enkä ehkä olisi sitä nytkään muistanut, ellei Jeff Gerstmann olisi juuri pelaillut alkuperäistä Super Boyta ja pistänyt aivoni raksuttamaan.
Lue myös: Tässä on God of War -televisiosarjan Kratos
Joten eiköhän se ole vihdoin aika purra hammasta, jännittää vatsalihaksia ja ottaa Super Boy 3:n isku vastaan. Tulkaa hautajaisiin, jos en selviä tästä.
Se alkuperäinen Super Boy oli peli, joka hämmensi minua niin monella tavalla. Siitä ei pääse mihinkään, että peli on täysin häpeilemätön Super Mario Bros –kopio, mutta Segan Master System –konsolille. Master Systemin teknologia ei ollut sillä tasolla, että se olisi Super Mario Brosista selvinnyt edes hyvänä päivänä, saati sitten Zemina-firman huippukoodarien käsittelyssä. Tuloksena on peli, joka pätkii, tökkii ja kauhistuttaa. Mutta samalla myös naurattaa ja hämmentää. Kun kyseessä on häpeilemätön piraattikopio, joka jo olemassaolollaan sai varmasti Nintendon lakimiehet kuolaamaan, miksi pelistä on kuitenkin esimerkiksi muutettu Marion nimi, ikään kuin tekijänoikeusrikkomusta välttääkseen?
Nokkelat ehkä huomasivat, että joka tällaisen logiikan maailmassa Super Boy I:n ja Super Boy 3:n välistä tavallaan puuttuu jotain, mutta tähän on syynsä: Super Boy II tosiaan julkaistiin, ja ehkä pelaamme sitäkin vielä joskus, mutta se on sarjan vähiten kiinnostava peli. Se kun on vain Super Boy I hieman erilaisilla kentillä. Super Boy 3 taas yrittää olla originaali peli. Sanon ”yrittää”, koska tämä on onnistunut suunnilleen yhtä hyvin kuin meikäläiseltä uimahyppy lapsena: peli on edelleen täynnä Super Mario –peleistä pöllittyä grafiikkaa, mutta nyt haavia on kunnianhimoisesti laajennettu myös nostamaan merestä Super Mario 3:n ja Super Mario Worldin spritejä. Ja jos Sega Master System ei selvinnyt alkuperäisen Super Mario Brosin grafiikoista, niin voi juma, että se ei todellakaan selviä näistäkään!
Alkuperäinen sisältö tarkoittaakin tässä tapauksessa Zeminan kehittäjien tekemiä kenttiä, minkä huomaa välittömästi, koska ne ovat niin uskomattoman surkeasti suunniteltuja, että voisi melkein kuvitella niiden olevan AI-roskaa. Kentät ovat suurelta osin tyhjiä ja vaikeustaso on miltei olematon. Osa esineitä sisältävistä laatikoista on sijoiteltu paikkoihin, joihin pelaaja ei voi edes teoriassa päästä, koska ne ovat fyysisesti pelialueen ulkopuolella, tai vaikka niin matalalla, että Mario, eikun siis Super Boy, ei pysty hyppäämään niitä päin.
Lue myös: South Park saapui Fortniteen
Se ainoa haaste tuleekin siitä, että Super Boy 3:n kontrollit ja yleinen pelituntuma sisältävät voimakkaita vivahteita heinäkuisesta kaatopaikasta. Kontrolleissa on aivan karmea määrä viivettä, joka vielä vaihtelee sen mukaan, miten kovassa kuormituksessa Master Systemin prosessori on. Niinpä yhdessä kohtaa pitää painaa hyppynappia sekunti ennen kuin on oikeasti hypyn kohdalla, jotta se tapahtuu oikeaan aikaan. Toisessa kohdassa tämä taas johtaa kuolemaan. Välillä täysimittainen hyppy kantaa X pikseliä. Toisinaan X+5. Tai puolet siitä.
Eikä siinä vielä kaikki! Muutkin pelin osa-alueet toimivat yhtä surkeasti. Joskus Super Boy voi huoletta seistä piikeissä ilman mitään negatiivisia seurauksia. Toisinaan taas ei. Jokaisen kentän lopussa odottavat pomohirviöt vain marssivat hitaasti ruudun laidasta laitaan tarjoten 1000 milligramman melatoniinitabletin edestä jännitystä. Niin, paitsi silloin, kun niiden osumatunnistus yllättäen leviää ja Super Boy tipahtaa pomon pään läpi tämän spriten sisään ja kuolee. Tuloksena on peli, joka sai minut arvostamaan perintönä saamaani kaljua päätä, koska olisin muuten taatusti repinyt hiukseni päästäni viimeistään nyt.
Super Boy 3 on aivan karmea peli. Historiallisen surkea räpellys. Samalla pitää kuitenkin nostaa tavallaan hattua pelin kehittäjille siitä, että he uskalsivat yrittää. He eivät tyytyneet tekemään (kolmatta) suoraa Super Mario –kopiota, vaan katsoivat Nintendon mestariteoksia ja totesivat sellaisella ansaitsemattomalla itseluottamuksella, että sitä ei yleensä löydy kuin lähipubin persu-osaston pöydästä, että hitto, minä osaan pistää paremmaksi. Ja tässä on tulos.
Kuten kaikki roskaleffojen ystävät tietävät, roska on hauskaa vain, jos joku oikeasti yritti ja epäonnistui riemastuttavasti. Ironisen kehnot leffat (tai pelit) eivät naurata. Super Boy 3 kuuluu ehdottomasti tähän ensimmäiseen kategoriaan, ja vaikka en tietenkään pelinä suosittele sen pelaamista kenellekään, kokemuksena se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. On suorastaan kiehtovaa nähdä, miten totaalisesti joku on onnistunut donkkaamaan Super Mario Brosin olevinaan niin yksinkertaisen ja toimivan pelattavuuden näin totaalisesti viemäriin.
Miikka Lehtonen