Nykyään japanilaisen FROM Softwaren pelit ovat yleisen mielipiteen mukaan huippukamaa. Viimeistään Elden Ring oli se monsteriluokan megahitti, joka sai suuren yleisönkin heräämään ja muuttumaan epäilijöistä tai vihaajista faneiksi.
Tilanne oli täysin toisenlainen vuonna 2009, kun vielä tuolloin yleisesti tuntematon – tai vähintään kaikenlaisten outojen ja kehnojen pelien kehittäjänä tunnettu – FROMSoft julkaisi Demon’s Soulsin, sen pelin, joka löi lukkoon ne suuret raamit, joita kaikki myöhemmät niin kutsutut soulsborne-pelit ovat noudattaneet.
Lue myös: Kop kop! Hideo Kojiman uusi kauhupeli sai trailerin
Pelin nauttimasta arvostuksesta kertoo paljon jo se, että sitä ei alkujaan edes suunniteltu julkaistavaksi Japanin ulkopuolella, sekä myös se, että ihan faktuaalisesti suuri osa sitä pelanneista koki välittömästi vahvan inhoreaktion, joka ilmeni esimerkiksi lukemattomina ”kuka hitto tällaista epäreilua ja kankeaa roskaa pelaa? 3/10”-tason arvosteluina. Palataanpa siis ajassa taaksepäin muistelemaan niitä aikoja, jolloin vain me muutamat pelihipsterit nautimme FROMSoftin peleistä.
Ennen kuin mopo lähtee keulimaan liikaa, on todettava, että en minäkään kuulunut siihen porukkaan, joka jo vuonna 2008 julkaistusta Demon’s Soulsin demosta lähtien suitsutti peliä. Olin kyllä tietoinen siitä jo sangen varhain, koska hengailin Something Awful -foorumin peliosastolla, jossa muutamat innokkaat yrittivät vakuuttaa meitä muita siitä, että kankea, ruma ja sikamaisen vaikea peli oli oikeasti todellinen helmi. Minun tapauksessani vaadittiin, että Pelaaja-kollega Janne Pyykkönen innostui pelistä ja sitten hehkutti sitä riittävästi, jotta tilasin harvinaiseksi jääneen pelin jenkkiversion jostain ulkomaisesta pelikaupasta. Mutta sen voin sentään sanoa, että kun sitten itse testasin peliä, jäin suoraan totaalisesti koukkuun.
Lue myös: Hades 2 julkaistaan tänään, ja se on saanut huikeita arvioita
Ei ole sinänsä ihme, että Demon’s Soulsilla ei aluksi riittänyt hirveästi faneja, sillä FROMSoft ei ollut vuonna 2009 mikään tunnettu firma. He olivat julkaisseet vuosien varrella kyllä useita pelejä, joista jotkut olivat olleet kohtalaisia pienen porukan menestyksiä, mutta joista suuri yleisö ei ollut kiinnostunut. Kun Demon’s Souls sitten julkaistiin, sitä pidettiin ymmärrettävästi taas yhtenä FROMSoft-outoutena, joka käytännössä jatkoi King’s Field -pelien kaavalla, mutta vaihtoi perspektiivin ensimmäisestä kolmanteen. Pelisarjan tavaramerkiksi muodostuneet elementit, kuten usein brutaalilta ja epäreilulta tuntuva vaikeustaso, huono mekanismien selitys, sekä kehno tekninen toteutus riittivät vakuuttamaan monet siitä, että tarjolla oli taas kehno perustason toimintaroolipeli, jolle ei kannattanut uhrata paljon ajatuksia.
Myös pelin julkaissut Atlus oli tätä mieltä, sillä Demon’s Soulsin demon vastaanotto riitti vakuuttamaan heidät siitä, että koko peliä ei kannattaisi edes julkaista Japanin ulkopuolella. Hieman hauskasti myyntiluvut todistavat nykyään, että siinä missä Demon’s Souls oli Japanin sisällä aika vaisusti myynyt peli, se saavutti länsimaissa paljon suuremman vastaanoton, ensin ihmisten ostaessa japanilaisia kopioita ja myöhemmin Yhdysvalloissa ja Euroopassa julkaistujen versioiden myötä.
Vielä hauskemmin tämä koko ”hällä väliä”-asenne väritti koko pelin kehitysprosessia. Demon’s Soulsia oltiin kehitetty jo pitkään, mutta projekti ei vain päässyt kunnolla vauhtiin. Peli ei löytänyt muotoaan ja se kiersi jo viemärin reunaa, kun äskettäin firmaan liittynyt Hidetaka Miyazaki sai sen käsiinsä miltei harjoitusprojektina. Homman nimenä oli tehdä vain jotain julkaisukelpoista, jotta peli saataisiin pois FROMSoftin niskasta, eikä lopputuloksen laadulla ollut paljon väliä. Niinpä Miyazaki sai hyvin vapaat kädet kokeilla jos jonkinlaisia ideoita, jotka normaalisti olisivat saaneet julkaisijalta hylsyn.
Mutta millainen Demon’s Souls on pelinä? Jos on pelannut yhtään FROMSoftin myöhempiä pelejä, se tuntuu välittömästi hyvin tutulta. On hauska huomata, miten monet suuret ja pienemmätkin jutut ovat eläneet firman peleissä jo parin vuosikymmenen ajan muuttumatta tippaakaan. Enkä puhu nyt vain tarinasta, joka on tosiaan miltei prikulleen sama kuin Dark Soulseissa ja Elden Ringissä, mitä nyt paikkojen ja henkilöiden nimet vaihtuvat, vaan myös pelimekaniikoista ja pienistä yksityiskohdista.
Lue myös: Tässä ovat lokakuun PlayStation Plus -pelit – mukana kotimainen huippupeli
Oli hauska huomata esimerkiksi, miten jo Demon’s Soulsissa ne perustason viholliset innostuvat välillä riehumaan aivan hullun lailla, huitoen sillä katkenneella miekallaan villisti eteensä ja näin varmasti tappaen varomattoman pelaajan – aivan kuin perustason viholliset Dark Soulseissa, Bloodbornessa ja Elden Ringissäkin. Tai miten jo Demon’s Soulsin luurangot ovat ihmeellisiä ninjoja, jotka jostain käsittämättömästä syystä tekevät kärrynpyöriä ja syöksyvät ilmassa pyörien pelaajan kimppuun kuin epäkuolleet torpedot. Oikeasti, jonkun pitää pysäyttää Miyazakikadulla ja vaatia tätä selittämään yksityiskohtaisesti, mitä luurangot hänen mielestään ovat, koska selvästi hänen näkemyksensä eroaa suuresti todellisuudesta!
Vaikka monet myöhempien soulsborne-pelien ominaisuuksista, sekä ehdottomasti myös niiden vibat, löytyvät jo Demon’s Soulsista hyvin tunnistettavassa muodossa, erojakin on – eikä usein Demon’s Soulsin eduksi. Pelatessa pystyy huomaamaan selvästi, että kyseessä oli King’s Field -historiasta huolimatta tavallaan se ensimmäinen lyöntivuoro uudessa pelissä. Pelin rakenne on esimerkiksi hyvin kankea. Maailma ei ole mitenkään yhtenäinen, vaan se on jaettu irrallisiin ja erillisiin alueisiin, joiden välillä matkustetaan tukikohtana toimivan Nexuksen kautta.
Eikä siinä vielä kaikki, vaan jokainen alue on vielä jaettu Super Mario Bros -henkisiin alamaailmoihin, eikä eteneminen niiden läpi ole suinkaan lineaarista. 1-1:n jälkeen ei siis ole tarkoitus välttämättä suunnata suoraan 1-2:een, vaan pelaajien pitäisi tajuta palata takaisin Nexukseen ja suunnata sieltä jonnekin aivan muualle vähäksi aikaa, tai muuten olevinaan 1-1:tä seuraava alue tarjoilee sellaisen turpasaunan, että sitä ei heti unohda.
Vielä erikoisempi, ja suoraan sanoen kehnompi, idea on World Tendency – maailman taipumus. Idea on todennäköisesti ollut paperilla hyvä. Koska PlayStation 3 sisälsi vakio-ominaisuutena tuen Internet-yhteyksille, myös Demon’s Souls hyödynsi sitä esimerkiksi sarjan tavaramerkeiksi muodostuneiden pelaajien jättämien viestien, sekä näiden kuolemista syntyvien kummitusten muodossa. Myös World Tendencyn oli tarkoitus hyödyntää nettiliittymää ja muokata maailmaa, sekä pelin vaikeustasoa, pelaajien yleisen suoriutumisen mukaan. Jos pelaajat kuolivat paljon tietyssä alamaailmassa, sen taipumus painui kohti mustaa, jolloin hirviöt muuttuivat voimakkaammiksi ja niin edelleen.
Kaavassa meni kuitenkin jotain pahasti pieleen, tai sitten FROMSoftin tyypit eivät itse tajunneet, miten paljon pelaajat tulisivat heidän peleissään kuolemaan, koska ne maailman taipumukset olivat käytännössä aina mustempia kuin norjalaisen black metal -bändin karmean solistin kalsarit. Huonompi juttu, kun esimerkiksi harvinaisia mutta tarpeellisia craftausaineksia oltiin sijoitettu vain kirkkaampien taipumusten taakse. Kukaan tuskin vuodatti kauheasti kyyneleitä, kun ominaisuus torpattiin vähin äänin pois Dark Soulsista, sekä kaikista myöhemmistäkin FROMSoftin peleistä.
Se suurin yllätys oli ehkä, miten hyvältä Demon’s Soulsin pelaaminen yhä tuntuu. Se on iästään ja ”sarjan ensimmäinen”-asemastaan huolimatta ehtaa soulsbornea. Sen maailmassa riittää persoonallisuutta, kenttäsuunnittelu on tutun lennokasta ja suorastaan tihkuu tunnelmaa. Vaikka toki PlayStation 3:n tekniikka asettaakin rajoituksia, homma toimii. Peli on yhä hauska, yhä viihdyttävä, yhä pelikelpoinen.
Ja jos Demon’s Souls -kärpänen puraisee, peliä ei tarvitse kokea kaapin perukoilta kaivetun PlayStation 3:n kautta, ainakaan jos kotoa löytyy PlayStation 5, sillä Demon’s Soulsin erinomainen uusintaversio oli yksi konsolin julkaisupeleistä. Alkuperäisen designin vahvuutta puoltaa sekin, että uusintaversion ei tarvinnut juuri pelilliseen sisältöön kajota, mitä nyt kaikki vain tarjoiltiin paljon komeammassa paketissa.
Olen uusintaversion olemassaolosta oikeasti iloinen, sillä Demon’s Souls kiistatta jäi aikanaan turhan vähälle huomiolle. Länsimaisen julkaisun jälkeenkin peli oli yhä vain pienen porukan herkkua, koska suuri yleisö alkoi heräämään soulsborne-pelien osalta vasta vuosikausia myöhemmin. Ja kun herääminen tapahtui, PlayStation 3 oli jo viety kierrätyskeskukseen, eikä pienen länsimaisen painoksen pelejäkään enää saanut helpolla haalittua käsiinsä.
Suosittelenkin lämpimästi Demon’s Soulsiin tutustumista, tai sen pariin palaamista, mikäli edellisestä pelikerrasta on minun tapaani jo jokunen vuosi aikaa. Sen normaalin ”oppiipa arvostamaan, mistä rakas pelisarja on alkunsa saanut”-fiilistelyn ohella tarjolla on yhä viihdyttävää menoa.
Miikka Lehtonen