Mega Man 2

Kehittäjä: Capcom
Julkaisija:
Capcom
Laitteet:
NES
Julkaisu: Japani 24.12.1988, USA heinäkuu 1989, Eurooppa 14.12.1990.
Saatavuus: NES-irtokasetin saa eBaysta kympillä, mutta hyväkuntoisella laatikolla ja suomenkielisillä ohjeilla varustettuna peli kustantaa päälle 50 euroa. Löytyy myös ladattavana Wiin Virtual Consolesta 500 pisteellä.

Kysyttäessä Mega Man -sarjan suosikkiosaa, vastauksia on lähes yhtä monta kuin itse pelejäkin. Monille se aito ja alkuperäinen on megamaisuuden multihuipentuma, toiset suosivat legendaarista kolmatta osaa. Myös uudemmat X-, Zero– ja Battle Network -sarjat saavat kannatusta eri tahoilta. Tarkkoja hyppelykohtauksia ja hampaitakiristävää toimintaa riittää myös sarjan menestyneimmässä osassa, NESin Mega Man 2:ssa.

Tarina kertoo, ettei ensimmäinen Mega Man ollut niin suuri kaupallinen menestys kuin Capcom olisi toivonut. Yhtiön asenne jatko-osaa kohtaan oli sen verran nihkeä, että sarjan luoja Keiji Inafune ja muut kehittäjät työstivät Mega Man 2:ta omalla ajallaan muiden projektin ohella.  Jotakin tehtiin oikein, sillä Mega Man 2 on tänäkin päivänä Mega Man -sarjan myydyin peli.

Metalli leikkaa puuta

Mega Man 2 loi useita sarjan myöhemmissä osissa käytettyjä standardeja. Niin sanottuja robottivaltiaita oli ensimmäistä kertaa 8 kappaletta, kun alkuperäisessä pelissä vastassa oli kuusi. Pomovastustajat kohdataan pelissä myös toistamiseen pahamaineisen Dr. Wilyn linnassa sijaitsevassa teleportaatiohuoneessa, minkä lisäksi linnoitusta vartioivat myös muut robotit. Vaaroja kohdatessaan Mega Man ei kuitenkaan taistele aivan tyhjin käsin, sillä aseiden lisäksi apuna on lento- ja hyppyalustoja, jotka korvattiin jo seuraavassa osassa Rush-koiralla.

Bubble Man, Metal Man, Quick Man, Air Man, Flash Man, Wood Man, Clash Man ja Heat Man värikkäine kenttineen tarjosivat sopivasti erilaisia haasteita sinisen robottisankarimme kohdattavaksi. Lähestulkoon jokaisessa kentässä oli oma erityinen jujunsa, jota hyödynnettiin kentissä nerokkaasti. Esimerkiksi Bubble Manin vedenalaisessa kentässä korkealle hyppiminen tapahtuu huomattavasti herkemmin. Vapaamielinen loikkiminen ei kuitenkaan tule kuuloonkaan, sillä alueen katto on koristeltu piikkipalloilla, jotka vievät hengen pienestä hipaisustakin.

Juuri vaihtelevuus on Mega Man 2:n vahvimpia valtteja. Metal Manin liukuhihnakenttä poranterineen vaatii tarkkuutta, Quick Manin kentässä tarvitaan nopeita refleksejä ja oikeiden reittien opettelemista, kun taas Clash Manin piinaavassa kentässä kiivetään korkean rakennelman huipulle peltipurkkivihollisten ahdistellessa sankariamme jatkuvalla syötöllä.

Megasankarin liikkeet olivat kakkososan paikkeilla vielä rajoittuneet liikkumisen lisäksi ampumiseen ja hyppelyyn, eikä elämää helpottavia liukumisliikkeitä tai ladattavia aseita ollut vielä kehissä. Sarjan tavan mukaan Mega Man 2 onkin nykystandardeilla erittäin vaikea peli, sillä hypyt vaativat tarkkuutta ja vihollisia puskee päälle tiuhaan tahtiin. Äkkikuolemat ovat pelin maailmassa arkipäivää, eikä kenttien kerta toisensa jälkeen tahkoamista pidetty aikoinaan turhauttavana, vaan pikemminkin koukuttavana haasteena.

Itse pomotaistelut olivat hyvin toimivia, ja antavat perustykillä kiitettävän haasteen. Tietenkin jokaiselta voitetulta pomolta saatu ase tehoaa tiettyyn vastustajaan toisia paremmin, eli vanha kunnon kivi-sakset-paperi-mentaliteetti on vahvasti läsnä yhteenotoissa. Pelaajan tehtävänä oli vain päätellä, toimisiko Metal Manin sirkkelit paremmin Heat Manin tulisuojaan tai vaikkapa Wood Manin puukuoreen.

Ja ne musiikit… Makuasiahan se tietenkin on, mutta Mega Man 2 sisältää sarjan kenties parhaimmat musiikkiraidat, jotka vauhdittavat pelin tunnelmaa alusta loppuun asti. Oman erityismainintansa ansaitsee tietenkin Dr. Wilyn linnoituksen ensimmäisen kentän taustalla soiva musiikki.

On pitkälti Mega Man 2:n ansiota, että sarja kasvoi aikansa suureksi menestystarinaksi. Se ylitti kaikki odotukset, ja sitä pidetään tänäkin päivänä yhtenä kaikkien aikojen parhaana pelinä. Omalla kohdallani Mega Man 2:sta on jäänyt käteen lukuisia hyviä muistoja, onhan se ensimmäinen omistamani peli. Mikä valitettavasti näkyy…

Se toinen Mega Man II

Mega Manin Game Boy -versiot ovat sarjan astetta tuntemattomampi haara. Harmaasävyisellä taskukonsolilla nähtiin kaikenkaikkiaan viisi osaa, joista suurin osa lainasi NES-versioiden pomoja ja ideoita täysin uusissa kentissä.

Game Boyn Mega Man II sisältää neljä NESin Mega Man 2 -pomoista: Wood Manin, Metal Manin, Clash Manin sekä Air Manin. Loput neljä kohdattiin jo ensimmäisen taskukonsoliseikkailun teleportaatiohuoneessa. Kun mainitut robotit on tuhottu, vastaan tulevatkin NESin Mega Man 3:sta tutut Needle Man, Top Man, Hard Man sekä Magnet Man. Värikästä konnakaartia ei kuitenkaan kohdata yksin, sillä sankarirobotin rinnalla on Rush-koira kolmessa eri muodossa.

Itse olen pitänyt Game Boyn kakkososaa hyvänä pelinä uusille Mega Man -pelaajille. Kyseessä on sarjan historian todennäköisesti helpoin osa, jossa ei tule lisäelämistä ja energiapakkauksista puutetta. Täysin uusitut kentät ovat luonnollisesti NES-seikkailua lyhyempiä, ja viholliset tuhoutuvat hitusen pienemmällä vaivalla. Mutta mikä hienointa, mekaniikka toimii tismalleen kuten isoveljissään. Valitettavasti musiikit on korvattu täysin uusilla tekeleillä, jotka ovat melkoista kakofoniaa korville.

Mega Man II ei valitettavasti pärjää legendarisuudessa isoveljelleen, mutta on vielä tänäkin päivänä viihdyttävä peli bussi- ja junamatkoille.

Lisää luettavaa