Marraskuu, vuosi 2000. PlayStation 2 oli juuri ilmestynyt ja pelikansa oli täysin sekaisin. Julkaisupäivänä Suomeen saapui vain muutama tuhat pleikkaria, mutta kysyntää oli valtavasti. Näinpä iso osa pelaajista jäi ilman ja konsoleita myytiin Keltaisessa Pörssissä huikeisiin hintoihin.
PS2 oli ehkä kaikkien aikojen hypetetyin konsoli. Jokainen halusi omansa ja sen saapuminen kauppoihin oli iso mediatapahtuma myös Suomessa. Siinä rytäkässä pelit helposti unohtuivat.
Julkaisupelien eliittiä
PS2:n julkaisuvalikoima oli mainettaan parempi. ISS, TimeSplitters, Tekken Tag Tournament, Ridge Racer V ja muutamat muut pelit olivat laadukkaita, joskin yllätyksettömiä tekeleitä. Tässä ryhmässä SSX erottui edukseen.
SSX oli kuin uuden sukupolven Wipeout. Siinä missä Wipeout oli ensimmäisen PlayStationin avainpelejä, SSX oli PlayStation 2:n ykköstykki. Vaikka PS2 menestyikin jo pelkän hypen ja kohun ansiosta, laadukkaille peleille on kysyntää aina. SSX:n kaltaiset hitit pitivät huolta siitä, että Sonyn uudella konsolilla oli pelattavaa.
Ensimmäinen kisa
Ensikosketus SSX:n kanssa oli maaginen. PS2:n mukana tulleella demolevyllä oli SSX:n kokeiluversio, jossa pääsi testaamaan yhtä pelin radoista. SSX:n tiukka soundtrack pauhasi tv:n kaiuttimista, kun demo pyörähti käyntiin. Demon kappalevalinta oli hip-hop-vaikutteinen konebiisi Slayboarder, joka toimi täydellisesti. Kun lautailija hyppäsi hyppyristä vähän korkeammalle, musiikki jäi taustalle ja laulu kuului enää vain kaukaisuudessa pienenä mölinänä. Tämä oli erinomainen ratkaisu, joka loi tunnelmaa, mutta myös toi musiikin vahvaksi osaksi pelaamista. Pelaaja ei voinut olla hymyilemättä uuden sukupolven grafiikan pyöriessä omien silmien edessä, lautailijoiden kilpaillessa ja töniessä toisiaan jyrkillä, puuterintäyteisillä rinteillä menevän musiikin soidessa taustalla.
Demon testaamisen jälkeen monet PS2-omistajat painelivat lähimpään pelikauppaan hankkimaan koko version SSX:stä, minä mukaan lukien.
Radat sisälsivät useita eri etenemisvaihtoehtoja. Oikoreitit saattoivat hioa pois vain pari sekuntia ajasta, mutta yleensä kisan voitto jäikin kiinni hyvin pienestä. Mukana oli myös oikoreittejä, jotka oikaisivat huomattavasti enemmän, mutta näiden laskeminen oli myös hankalampaa. Mokaaminen tällaisella oikoreitillä tarkoitti takaisin päin matkustamista, missä tuhraantui paljon kallisarvoisia sekunteja.
Vaikka olen SSX:ää pelannut nyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosikaudet, täytyy myöntää, että uuden kisan aloittaminen saa aina hyvän tunteen vatsanpohjaan. Lähtölaskenta, ilotulitukset, jännitys… Yleensä startti on pelissä aina erikoinen tapahtuma. Kisaajat tökkivät ja huitoivat toisiaan, yleisö hurraa ja selostaja intoilee. EA:n kooderit saivat vangittua upean tunnelman pelin pieniin ja suuriin hetkiin.
Laskijat pystyivät lyömään vauhdista toisiaan, mikä usein ratkaisi hurjan loppukirin maalisuoralla jommankumman eduksi. Tosin myös boostin fiksu käyttäminen ja säästeleminen palkittiin. Boostia pystyi ansaita tekemällä temppuja, mutta toisaalta korkeat ilmalennot ja temppuilu hidastivat varsinaista etenemistä.
Erinomainen resepti
SSX:ssä oli paljon kivi-sakset-paperi-elementtejä. Tämä tarkoittaa sitä, ettei yksikään valinta ole välttämättä toista parempi, mutta oikein valitsemalla voittaa.
Jos jotain pahaa pelistä täytyy sanoa, niin kenttävalikoima oli suhteellisen suppea. Pelissä oli vain kourallinen kenttiä, mutta näiden täydellisessä oppimisessa kesti kuitenkin kuukausia. Puhumattakaan pelin koukuttavasta moninpelistä.
Pelissä oli kenttiä laidasta laitaan. Pari ensimmäistä kenttää olivat suhteellisen realistisia, mutta mukana oli myös kenttiä kuten Tokyo Megaplex, valtava flipperipöytä, jossa mailat löivät pelaajaa ja esteitä löytyi joka makuun.
SSX on peli, joka täytyy ehdottomasti kokea. Monet PS2:lla peliä pelanneet myös varmasti odottavat hyvää jatko-osaa nykyisen sukupolven konsoleille…