Moni tätä blogia lukeva tietänee, että olen pelialalla myös päivätyössäni. Aivan perinteisestä pelistudiosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan työnantajani on opetusalan tekijä, joka tuo viihdekäyttöön suunniteltuja valtavirtapelejä opettajien näppien ulottuville. Monella videopelillä Minecraftia myöten on paljon annettavaa luokkahuonekontekstissa, vaikka niitä ei olisi alun perin kehitetty opetusympäristöön. Autamme kansankynttilöitä pureutumaan tähän potentiaaliin.
Minulla on täysi luottamus missioomme ja rakastan työtäni, mutta siitä harvemmin pääsee puhumaan toimiston ulkopuolella. Aihetta ei käsitellä turhan usein peruspelimediassa, joten olen joutunut todella vartomaan otollista aikaa tuoda sen esiin täällä. Tällä viikolla keskustelua on kuitenkin viritellyt Ubisoft, joka julkisti tutkimustuloksia koulukäyttöön muunnellun Assassin’s Creed: Originsin tehosta.
Ensisilmäykseltä tilastot eivät vaikuta kovin imartelevilta. Testiryhmä käytti tutkimuksessa historian opiskeluun pelkästään Assassin’s Creedin opettavaista Discovery Tour -tilaa, kun kontrolliryhmälle taas luennoi muinaisesta Egyptistä oikea opettaja. Näiden ryhmien koetuloksia verrattiin keskenään ennen ja jälkeen opiskelusession, ja opettajan luotsaaman poppoon kerrotaan oppineen keskimäärin 11 prosenttia tehokkaammin kuin peliä pelanneiden.
Skeptisimmät ovat tuloksen perusteella innokkaina torppaamassa koko pelioppimisen konseptin, mutta aivan niin yksinkertaista tämä ei ole. En usko, että kukaan Ubisoftillakaan odotti valvomattoman pelissä palloilun pärjäävän korkeakoulutetulle luennoitsijalle kontrolloidussa koetilanteessa. Discovery Tour on toki perusmallin Assassin’s Creediä huomattavasti lineaarisempi kokemus, mutta oikean opettajan läsnäoloa on vaikea korvata virtuaalisin avuin. Tutkimuksen alussa suoritettu tasokoe antoi pelaajille kyllä osviittaa vaatimuksista, mutta oleellisen tiedon poimiminen ja suodattaminen on silti hankalaa ilman ulkopuolista ohjausta.
Vaikka Assassin’s Creedille kävikin tässä tutkimusasetelmassa huonosti, verkko on pullollaan tieteellisiä tekstejä, jotka toitottavat pelioppimisen paremmuutta. Monissa suotuisia tuloksia tuottaneissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu pelioppimisen olevan parhaimmillaan nimenomaan silloin, kun oppilas saa hyötyä samalla opettajan ammattitaidosta. Ubisoftin testissä tällaista tilaisuutta ei annettu, eikä ongelman voi siis suorilta käsin sanoa olevan itse pelissä.
Mikään peli ei ole itsessään opettaja eikä lastenvahti, eikä niiltä voi moisia ominaisuuksia odottaa. Pelit ovat oppimateriaalia siinä missä kirjat ja monisteetkin, ja vaikka ne ovat lajissaan ainutlaatuisen mukaansatempaavia ja motivoivia, niiden tehokkuus kärsii, jos yhtälöstä poistetaan opettaja. Kun otetaan huomioon, että pelien käyttö rajoittuu monessa koulussa edelleen tietokoneluokkiin ja loppukevään tylsille ylijäämätunneille, ei ole ihmekään, ettei niiden mielettömiin mahdollisuuksiin ole vielä herätty kovinkaan laajasti.
Ubisoftin tutkimus kertoo siis paljon pelioppimisesta mutta hyvin vähän Assassin’s Creedin todellisesta tehosta sen välineenä. Pelioppimisen niin kuin muunkinlaisen oppimisen kohdalla tulee tähdätä tietoisesti tuloksiin järkevien tuntisuunnitelmien ja jämptin opetuksen tukemana. Lapsia ei lähetetä kouluun selailemaan tekstikirjojaan päämäärättä ilman opettajan apua – miksi siis käyttäisimme oppimispelejä niin?
Johanna Puustinen