Enemmän vääntöä, vähemmän show’ta
WWE-pelisarjan siirtyminen THQ:n konkurssista 2K Gamesille ei aiheuttanut sille sen suurempaa mullistusta kuin pienen muutoksen nimeen. Vaikka showpainista onkin kyse, itse pelisarja on jatkanut sen jälkeen tutulla urheilupelimäisellä linjalla. Siten jokavuotisessa uudessa pelissä nähdään harvemmin mitään suuria muutoksia tai uudistuksia, vaan niissä keskitytään lähinnä hiomaan pelimekaniikkaa. Tämän suhteen WWE 2K17 ei aiheuta suuria yllätyksiä, sillä se panostaa eniten kehässä tapahtuvaan toimintaan show’n jäädessä enemmän taka-alalle.
Hyvää on se, että tänä vuonna pelin kaikkia ottelumuotoja on hiottu pelillisesti toimivampaan suuntaan. Esimerkiksi kaikki ottelutyypit, joissa kehässä on useampi painija kerrallaan, ovat nyt oikeasti pelattavia, eivätkä surkean tähtäyksen ja lukituksen vuoksi täydellistä räpellystä, kuten aiemmin. Nyt voi helposti mäiskiä yhtä vastustajaa, kohdistaa nopeasti hyökkääjään ja suorittaa vastaliikkeen. Sen jälkeen voi vaikka paiskata kolmannen ulos kehästä, kiitos nopean kohteenvaihdon ohjaintattia painamalla. Lisää taktisuutta puolestaan tuo Rollout-mekaniikka, jossa tehokkaan liikkeen jälkeen joutuu ulos kehästä vetämään henkeä, mutta voi päättää palaako takaisin puolikuntoisena vai odottaako kaikkien voimien palautumista. Tervetullut uutuus on myös painin laajeneminen kehän ulkopuolelle yleisön sekaan tai takahuoneisiin ja käytäviin.
Yleisesti mäiske niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin toimii. Tekoäly antaa hyvän vastuksen, iskut ja hyökkäykset tuntuvat voimallisilta, ja painijoilla on selkeää massaa. Vastaliikkeet taas palkitsevat hyvästä ajoituksesta. Sidonta on saanut uuden oman minipelin, johon ei valitettavasti näytä vaikuttavan painijan kunto tai kestävyys. Niinpä minipelin hallinta on pakollista, jos pelissä aikoo menestyä, eikä se välttämättä ole kaikkien makuun. Onneksi sen voi vaihtaa perinteisempään malliin, jossa riittää pelkkä napin rämpyttäminen.
Paini on joka tapauksessa edelleen varsin hidastempoista, eikä se tavoita hyvin esimerkiksi kevytsarjalaisten liikkuvampaa tai nopeampaa tyyliä.
WWE 2K17:n kevyesti suurin puute on parissa aiemmassa osassa nähty erinomainen 2K Showcase -yksinpelitila, jossa käytiin läpi legendaaristen painijoiden tarinoita. Nyt sen korvaa MyCareer-tila, jossa tehdään oma painija ja aloitetaan NXT-farmisarjasta matka kohti WWE:n supertähteyttä ja Hall of Famea. Matka sinne on kuitenkin pitkä ja itseään toistava, eikä se sisällä tarpeeksi vaihtelua tai käsikirjoitettuja tapahtumia. Ainoa valopilkku on supermanageri Paul Heymanin hetkellinen mukaantulo.
Showpainin teatteriluonnetta tuodaan kyllä hyvin esiin tilanteissa, joissa pädetään ja pidetään puheita eri dialogin pätkiä valitsemalla, mutta mitään niistä, ei edes kuuluisien vastustajien, ole ääninäytelty. Kun niillä ei myöskään tunnu olevan sen suurempaa vaikutusta mihinkään, jää puheiden pitäminen ja päteminen pelkäksi tekstipohjaiseksi kuriositeetiksi.
Myös oman painijan luomistyökalut ovat hieman ristiriitaiset. Lähes kaikkea pääsee muokkaamaan sisääntulomusiikkia ja videoeditoria myöten, ja etenkin painijan kasvojen muokkaus on ennennäkemättömän helppoa ja yksityiskohtaista, mutta kaikilla muilla osa-alueilla vaihtoehtoja on lopulta yllättävän vähän. Se on ikävää, sillä oman elämää suuremman WWE-tähden rakentaminen vaatii mielikuvitusta ja työkalujen pitäisi mahdollistaa sen villi laukkaaminen.
WWE 2K17 on hyvin kaksijakoinen tapaus. Se on yhtäältä monipuolinen ja pelimekaanisesti erittäin pätevä painipeli, mutta onnistuu toisaalta tekemään showpainista esikuvaansa tylsemmän ja puuduttavamman kokemuksen erityisesti MyCareer-tilassa. Sama pätee WWE-tähtiä käyttävään My Universe -pelitilaan, joka vastaa eräänlaista manageripelitilaa.
Niinpä onkin varsin osuvaa, että pelin kannessa komeilee Brock Lesnar. Tämä entinen superstara on nykyään selkeän leipääntynyt koko WWE-sirkukseen ja hoitaa hommansa kyllä kehässä mallikkaasti, mutta ilman intoa ja tunnetta etenkin sen ulkopuolella – aivan kuten pelikin.