Paluu menneisyyteen
Azeroth on paikka, jossa 14 vuotta sitten vietin lukemattomia tunteja, koin unohtumattomia hetkiä ja tapasin ihmisiä, joiden kanssa kaveeraan vielä tänäkin päivänä. Se oli huoletonta aikaa, mutta onko WoW Classicissa yhä muutakin kuin pelkkää nostalgiaa?
Paljon on muuttunut noista päivistä, sillä WoW on tätä nykyä käytännössä aivan eri peli. Alkuaikoina se muistutti enemmän hiekkalaatikko-MMO:ta. Tehtäviä oli vähän ja ne olivat hyvin grindahtavia sekä saattoivat vaatia juoksemista mantereen toiseen päähän. Grindaaminen on myös Classicissa elinehto, mikäli mielii nousta tasoissa, sillä tehtäviä ei ole riittävästi siihen tarkoitukseen. Tämä yhdistettynä ratsujen puutteeseen ja vihulaisten yleiseen kestävyyteen tekee tasonnoususta hidasta puuhaa. Tasokattoon pääsy ei Classicissa ole tavoite, vaan itse matka – varsinkin kun tasokatossa ei käytännössä ole tekemistä raidaamisen lisäksi.
Hitaassa tasonousussa on myös hyvät puolensa. Jokainen uusi esine tuntuu voimakkaammalta, eivätkä ne vanhene melkein saman tien. Pelistä myös välittyy yhä aito seikkailun tunne. Paikkoja on pakko tutkia omaehtoisesti, sillä tehtävät tai niiden määränpäät eivät näy kartalla, vaan ne pitää itse löytää. Edestakaisin ravaamisen ansiosta uutta nähtävää löytyy jatkuvasti, ja horisontissa siintää aina jotain, jonne haluaa nokkansa tunkea. Maailma tuntuu laajalta ja elävältä.
Alusta alkaen vaarallisilta tuntuvat viholliset myös osiltaan lisäävät seikkailun tunnetta, sillä vaara on aina läsnä. Ympäristöön on pakko kiinnittää huomiota, koska parikin vihollista voi koitua kuolemaksi ja lähin hautuumaa on aina kaukana.
Peli rohkaisee pelaamaan ryhmissä ja kommunikoiman muiden pelaajien kanssa, sillä ryhmätehtäviä on paljon. Luolastonhakutyökaluakaan ei löydy, joten tuntemattomien kanssa on pakko oppia tulemaan toimeen. Omien kokemusteni mukaan suurin osa pelaajista on onneksi mukavaa sakkia, jonka kanssa juttu luistaa. Tykkäsi puuhasta tai ei, se saa Classicin ainakin tuntumaan aidolta MMO:lta, joka rohkaisee pelaamaan toisten kanssa.
Muilta osin peli sen sijaan ei ole vanhentunut kauhean hyvin. Vuosien aikana peliin lisättyjen pikkuparannusten puute alkaa pian ärsyttää, ja se on vasta jäävuoren huippu. Hahmoluokat ovat kyllä Classicissa uniikkeja mutta monin paikoin kehnosti suunniteltuja. Laajoissa taitopuissa on selkeät optimivalinnat, ja optimaalinen pelaaminen tarkoittaa normaalisti noin parin kyvyn käyttöä kerta toisensa jälkeen. Hahmoluokkien suunnittelukin on mitä on. Ne tuntuvat kyllä uniikeilta, sillä jokainen osaa juttuja joita toiset eivät, mutta nekään eivät ole läheskään tasaveroisia. Esimerkiksi maagit ovat aina haluttuja, koska ne voivat luoda ruokaa tyhjästä, mutta druidit sen sijaan eivät osaa oikein mitään hyödyllistä.
Kirjoitushetkellä peliin on myös hankala päästä sisään, sillä lähes kaikille palvelimille on päivisin useamman tunnin jono. Tästä ei itsessään voi syyttää Blizzardia, sillä se on availlut uusia palvelumia tasaisin väliajoin. Ikävää se silti on pelaajan kannalta.
Paluuni Azerothiin on ollut mielenkiintoinen kokemus. Kymmenien pelituntien jälkeen huomasin yhä arvostavani tiettyjä asioita, kuten aitoa seikkailun tunnetta ja korostettua sosiaalisuutta. Ne pitivät homman miellyttävänä, mutta en voi sanoa, että peli olisi enää koukuttanut entiseen tapaan. Classic on omaan makuuni aivan liian hidas ja työläs, ja huomasin haaveilevani monista modernin WoWin arkipäiväisistäkin jutuista. Kehitys kehittyy, ja aika on yksinkertaisesti ajanut monin osin Classicista ohi. Muistoni pelistä ovat parhaimmillaan juuri sellaisina – muistoina.