Hittibuumi ’91
Vanhan kunnon Street Fighter II:n komea paluu osoittaa, ettei vuosien eteneminen heikennä hyvää pelisuunnittelua. Toki taistelupelit ovat kehittyneet hienovaraisin askelin suhteessa muihin lajityyppeihin, mutta Switchille julkaistu viimeisin (ja viimeinen?) Street Fighter II -versio muistuttaa peruspilareiden olleen kohdillaan jo alkutaipaleilta asti.
Kehittäjien tavoitteena tuntuisi olevan, että Ultra Street Fighter III: The Final Challengers olisi pelillisesti päivitetty versio Super Street Fighter II Turbosta. Sen tuoreemmasta HD Remixistä tutusta ulkoasusta huolimatta Ultra-versio pyrkii olemaan vieläkin uskollisempi 90-luvun tuntumalle, eikä se lähde liiaksi asti kikkailemaan uusilla liikkeillä ja muutoksilla. Se tuntuu kotoisalta ja tarpeeksi yksinkertaiselta, mikäli Street Fighter V:n taistelujärjestelmien kerrokset tuntuvat liian monimutkaisilta tai ahdistavilta.
Uudempia osia yksinkertaisemmasta otteesta huolimatta Street Fighter II:n taistelut ovat edelleen monipuolisia, syvällisiä ja hampaitakiristävän jännittäviä. Ne vaativat huolellisuutta ja tarkkuutta, johon Switchin Joy-Con-ohjaimet ovat pienestä koostaan huolimatta ihan kohtuulliset työkalut. Pro-ohjainta on silti suositeltava lämpimästi, sillä siirtyminen sen ristiohjaimeen on tuntuman ja tarkkuuden osalta roima parannus.
”Ultra Street Fighter II on mittapuultaan tarpeeksi kattava, sillä useimmat perustilat ovat ajatuksella rakennettuja ja tarpeeksi sisältörikkaita.”
Pelattavissa ovat luonnollisesti kaikki Super Street Fighter II Turbon hahmot Akumaa myöten, mutta sekaan on saatu myös täysin uusina tulokkaina – ainakin Street Fighter II -sarjassa – Evil Ryu ja Violent Ken, jotka suoltavat erikoishyökkäyksiä varsin aloittelijaystävällisesti. Kokoonpano tuntuu vielä tänäkin päivänä varsin riittoisalta, sillä hahmoissa on varsin hyvä tasapaino eri tyylien ja uuden kaksikon myötä myös vaikeustasojen osalta.
Ultra Street Fighter II on mittapuultaan tarpeeksi kattava, sillä useimmat perustilat ovat ajatuksella rakennettuja ja tarpeeksi sisältörikkaita. Perinteisen Arcade-tilan lisäksi mukana on erittäin sujuvasti toimivat verkkopelitoiminnot, jotka muodostavat ottelun varsin nopeasti ja hakevat halutessa haastajia muiden pelitilojen taustalla. Vaikka suosin yleensä saman ruudun äärellä pelaamista, verkkokahinointiin jää helposti koukkuun uusien haastajien pukatessa tasaisempaan tahtiin kuin valikoiden kautta etsien. Oman hahmon saa vieläpä helposti erottumaan joukosta kattavalla värieditorilla.
Vastakkainasettelun lisäksi mukana on hupaisa yhteistyötila Buddy Battle, jossa kaksi pelaajaa taistelee samanaikaisesti ja yhteisen energiamittarin kera tietokonevastustajaa vastaan. Siinä riittää syvyyttä ja taktikointia sopivissa määrin, jotta se jaksaa kiinnostaa enemmänkin kuin vain muutaman ottelun verran. Toista on sanottava täysin turhasta Way of the Hado -tilasta, jossa mätkitään kasapäin vihollisia Ryun silmin ja ladotaan hahmon ikonisia erikoisliikkeitä Joy-Con-ohjaimia heiluttaen. Street Fighter IV:n moottoria hyödyntävä tila on valitettavan pinnallinen, eikä ajoittain epätarkasta liikkeentunnistuksesta jaksa innostua, vaikka kuinka yrittäisi.
Ultra Street Fighter II: The Final Challengers ei kenties tarjoa liiaksi asti uudistuksia ja uutta sisältöä Street Fighter II -pelinsä kolunneille, mutta muita se jaksaa viehättää vanhan ajan pelimekaniikallaan. Se ei kaipaa ylen määrin uudistuksia ja kikkailuja, vaikka esimerkiksi modernimpi tarinatila olisi voinut ollakin varsin hauska lisä. Vaikka monet olisivat varmasti nähneet Switchillä mieluummin vaikkapa Street Fighter V:n, on vanha mätkintäklassikko yhä tarpeeksi pätevä pitääkseen puoliaan taisteluareenalla.