Perusroolipeli nostalgiannälkäisille
Pyykkönen totesi noin vuosi sitten tietokoneille julkaistun Sword Coast Legendsin arviossaan (5/10, Pelaaja 12/2015) sen olevan ”kiva roolipeli, joka piileskelee tylsähkön, ruman ja tasapaksun kuoren vankina”. Kovia sanoja, mutta kesällä julkaistua pelin konsoliversiota pelattuani on todettava, että mies oli oikeassa. Silti olen viihtynyt pelin parissa paremmin kuin aluksi oletin. Miksi ihmeessä?
Sword Coast Legendsin oli tarkoitus olla henkistä jatkoa legendaarisille Dungeons & Dragons -tietokoneroolipeleille, kuten Baldur’s Gate ja Icewind Dale, ja lisätä niihin ripaus nykyaikaa Dragon Age: Originsin tyyliin. Koska peli pohjautuu (löyhästi) D&D-pöytäpelin viidenteen sääntöpainokseen, se soveltuu luonteeltaan hyvin nykyaikaiseen toimintapainotteiseen digiroolipeliin, jossa kykyjä ja loitsuja voi käyttää jatkuvalla syötöllä pienen viiveen jälkeen sen sijaan, että niitä voisi käyttää vain kerran päivässä. Se tekee pelaamisesta huomattavasti jouhevampaa ja mielenkiintoisempaa.
Vaikka ryhmäläisille voi jakaa yksitellen käskyjä pysäytetyssä tilassa, se on konsolilla kuitenkin hyvin rasittavaa puuhaa. Konsoliversion suurin ongelma on käyttöliittymä, josta ei oikein millään muotoa ole saatu peliohjaimelle sopivaa. Kaikesta näkee, että peli on tehty pelattavaksi hiirellä ja näppäimistöllä. Valikot aukeavat hitaasti ja ovat kankeita käyttää, ja monet pikatoiminnot on kätketty sellaisten näppäinkombojen alle, että pelatessa saa olla melkoinen mustekalasormi, jotta niistä olisi mitään iloa – jos ne kaikki nyt edes muistaa ulkoa.
Niinpä ainakin itse pelasin peliä pitkälti kuin Diablojen kaltaista toimintaroolipeliä ja annoin tekoälyn hoitaa muiden ryhmäläisten ohjauksen. Näin homma toimii suurimman osan ajasta ihan hyvin, mutta välillä eteen osuvat vaikeat taistelut muuttuvat mahdottomiksi ilman koko ryhmän tarkempaa mikromanagerointia, sillä tekoälyä ei voi haukkua järjen jättiläiseksi. Vaikeustason yllättävät piikit tavallaan kuuluvat lajityyppiin, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ne silti ärsyttäisi.
Ulkoasullaan peli ei herättänyt ihastusta tietokoneilla, eikä tee sitä konsolillakaan. Kun peliä on tovin pelannut, osaa ihastella kyllä ympäristöjä, jotka ovat varsin kauniita ja yksityiskohtaisia, mutta henkilöhahmot, hirviöt ja animaatio noin yleensä ovat kankeita ja pahvisia. Audiovisuaalista antia auttaa lajityypin ystäville tutun legendaarisen säveltäjän Inon Zurin peliä varten loihtima musiikki.
Ääninäyttely ja myös itse dialogi liikkuvat useasti vaivaannuttavan nolon ja kliseisen puolella, mutta se jotenkin oudosti tuntuu vain lisäävän pelin vetovoimaa. Pelinä ja sisällöltään Sword Coast Legends on kömpelö ja osin vanhanaikainen, mutta juuri siinä sen taika piileekin. Se herättää vanhat muistot tunneista Baldur’s Gate -sarjan parissa ja tuo mieleen lukuisat muut seikkailut Forgotten Realmsin maailmassa, niin digimuodossa kuin ihan aitona pöytäroolipelinäkin.
Vaikka kyseessä on vain parinkympin hintainen peli, minun on vaikea suositella sitä nykyaikaisempiin tietokoneroolipeleihin tottuneille, mutta kaltaisilleni vanhemmille naavaparroille Sword Coast Legends kasvattaa pisteitään nostalgian vuoksi. Se saattaa tekijöiden yrityksestä huolimatta olla vain kalpea varjo niistä legendoista, joita yrittää jäljitellä, mutta se onnistuu siinä ongelmistaan huolimatta tarpeeksi hyvin, että veri vetää sen pariin.