Kellareita ja käärmeitä
Minua häiritsee suunnattomasti, että Sword Coast Legends -roolipelin nimessä tai logossa ei ole Dungeons & Dragons -etuliitettä. D&D ei piru vie ole mikään pikkujuttu! Se on roolipelien isä, äiti ja kummisetä. Se on vanhoillisten jenkkien harhakuvissa välkkyvän ”satanistisen” viihteen perikuva. Se on Pool of Radiancen, Baldur’s Gaten, Neverwinter Nightsin ja Eye of The Beholderin kaltaisten klassikoiden perusta. Sword Coast perustuu pöytäroolipelin uudenlaiselle vitoslaitokselle, mutta ei juuriaan pitäisi kätkeä.
Juuret ovat myös pelin ongelma. D&D on pelifantasian peruspalikka, joten tämä yritys tuoda luolaromppaus uudelle sukupolvelle tuntuu tutulta. Pelaaja kuuluu seikkailijakiltaan, joka perustettiin etsimään kuunjumalattaren kyyneltä. Nyt se keskittyy karavaanien vahtimiseen ja oluen ääressä tunnelmointiin. Sitten alkavat demonien riivaamat unet, ja fanaattiset oikeudenpuolustajat lahtaavat lähes koko yhdistyksen. Toiminta alkaa rotantaposta ja päätyy kosmisempiin sfääreihin, mutta tämä kaikki on nähty satatuhatta kertaa aiemmin.
Viidennen sukupolven parjattu D&D on itse asiassa hyvä lähtökohta videopelille, sillä ajan hengen mukaan pöytäpelikirja on tehty videopelaajien kosiskeluun. Velhot eivät enää unohtele loitsujaan, vaan taioilla on MMO-tyylinen cooldown-aika. Diablomaisista kykypuista kasataan hahmoja, joiden suunnittelussa voi jopa min-maxata parhaiden sääntövenytysten hengessä. Tosiaikainen ja pysäytettävä taistelu olisi erinomaista, jos omien ja vihollisten tekoäly toimisi kunnolla. Ylhäältä kuvattu pelaaminen on jossain Diablo-toiminnan ja Baldur’s Gate -naksuttelun välimaastossa.
D&D:n vahvuudet ovat perinteissä. Forgotten Realmsin maailma, miekkarannikko, paheellinen ”purjeiden kaupunki”, kaiken pahan sisäänsä kätkevä maanalainen maailma Underdark ja vastaavat nimenpudottelut eivät peliä pahenna, ja Monster Manualista eli D&D:n hirviöraamatusta revityt friikit ovat sitä itseään. Peli on kuitenkin vain kalpea varjo jo muutenkin yksinkertaistetusta vitoslaitoksesta, ja hahmonluonnissakin on vain kourallinen esikuvan lajeista ja ammateista.
Tarinan puutteessa sivuhahmot pitävät mielenkiintoa yllä murhanhimoisen hobitin, aidosti laadukkaan kännikääpiön ja Drizzt-parodian kaltaisten kummajaisten kommentoidessa hölmöilyä. Moninpeli toimii teknisesti hyvin, ja mukaan on yritetty saada jopa pelinjohtajatila. Siinä yksi pelaaja toimii legendaarisen Dungeon Masterin roolissa ja yrittää pitää pelaajat varpaillaan.
Aidon pelinjohtamisen sijaan DM-tila on kuitenkin vain epätoivoista paikkailua. Editoritilassa rakennetut seikkailut ovat rajoittuneita ja muistuttavat toisiaan aivan liikaa, ja DM:n kyky puuttua tapahtumiin on liian rajallinen. Tässä ja muussakin Sword Coastin tunnuslause on ”melkein hyvä, mutta…”
Sword Coast Legendsin sisällä on jossain kiva roolipeli, joka piileskelee tylsähkön, ruman ja tasapaksun kuoren vankina. On vallan mahdollista, että lupaavasti alkaneet pelipäivitykset ja pelaajayhteisö saavat autettua sen esiin, mutta en pidätä hengitystäni. Toivottavasti Sword Coast ei vain jätä nuorelle pelaajapolvelle vaikutelmaa, että D&D on jo naavapartojen kuollutta näpertelyä. Ei se ole. Oikeasti!