Tekijä: From Software
Julkaisija: Capcom
Myynnissä: nyt
Pelikoneet: Xbox 360 Kinect
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: 2–4
Hei me mechataan
Savu täyttää nenän ja valitus korvat. Ihan kuin olisi Itkumuurin kupeessa eikä kävelevässä panssarivaunussa. ”Kessuu, kessuu. Aja tuonne!! Ammu noita! Väistä sitä! Joko ollaan perillä? Nyt ne ampuu. Voi äiti, me kuollaan ihan taatusti!” Niin saamari kuolettekin, ja eikä tarvitse odottaa edes sitä vihollisen rakettia. Sota on helvettiä, mutta minulla on menolippu kauas pois.
Tankki täyteen
Japanilaiset ja battletech-fanit ovat kautta aikojen ihmetelleet, miksi sotilaat eivät aja panssarivaunujen sijasta mechoilla, humanoidin muotoon rakennetuilla taisteluroboteilla. Steel Battalion: Heavy Armor onnistuu vastaamaan tähän kysymykseen vahingossa.
Tietokoneviruksien kuningas syö kaikki tietokoneet ja palauttaa koko maapallon toisen maailmansodan kuviin ja tunnelmiin. Kiinalaiset päättävät pahuuttaan valloittaa Amerikan, tosin YK:n nimissä, ja sotaa käydään nyt jalkaväen ja panssariautojen lisäksi VT:illä eli vertikaalisilla tankeilla – siis mechoilla.
Pelin aikana tulee hyvin selväksi, miksi VT on huono ajatus. Kyydissä tulee merisairaaksi, vauhdissa ei osu mihinkään ja tankin pyörivän tornin vaihtuminen kiinteiksi asekäsiksi varmistaa, että VT:tä on helppo kurittaa sivustasta ja takaa singoilla. Luukkuakaan ei saa lukkoon, joten idän vieraat tulevat ohjaamoon kuin R-kioskille. Moiset mechat ovat täydellinen valinta peliin, joka tuntuu enemmän posttraumaattista stressiä tuottavalta psykologiselta kokeelta kuin viihdetuotteelta.
Kuvitteellinen kojelauta
Pelin luonutta keskustelua olisi ollut kiva seurata kärpäsenä katossa. Otetaan Steel Battalion, maailman legendaarisimmalla ohjaimella varustettu peli, ja tehdään jatko-osa, jossa heilutaan Kinectin edessä mielikuvitusohjaimien äärellä. Se on kuin ottaisi Gran Turismo -mieheltä ratin ja kaiuttimet pois ja sanoisi, että heiluta käsiä ja päristä huulia. Prööm prööm! Ohjausmalli on sentään hybridi, eli kädessä on tavallinen Xbox-ohjain, jonka tateilla ja liipaisimilla hoidetaan perusohjaus.
Tästä piti tulla Kinectin tähtihetki, kovan linjan pelaajat kameraohjaimesta vakuuttava todiste, mutta kävi päinvastoin. Kerrankin Kinectin kanssa saa istua, mutta kranttu peli pakotti minut muuttamaan huoneen järjestystä ja istumaan keittiötuolilla oviaukossa tarpeeksi hyvän tarkkuuden saamiseksi. Pari perusliikettä, kuten periskoopin nosto ja käynnistysvivun vetäminen, toimivat useimmiten. Mutta entä kun pitäisi vaihtaa nopeasti ammustyyppiä kojelaudan pikkunapeista tai käydä vetäisemässä tutkamonitori esiin? Kinectin tarkkuus ei riitä mihinkään. Pilotti tarraa vääriin vipuihin, ja käy niin kuin A. W. Yrjänän laulaessa tangoa: ”Kädet alkaa huitoa, ja otsa hikoaa.”
Hyvästi, toverit
Vertikaalitankkien sodalla on toki hyvätkin puolensa, ne vähät. Omaa VT:tä voi viritellä tarinan edetessä, ja likaisenrähjäinen grafiikka puree. Tankin sisällä istuessa on samaa hyvää ahtautta kuin sukellusvenesimuissa, ja metalli kolisee tyylikkäästi. Mutta vaikka Kinect-ohjaus ei olisi täysi susi (ja se on), Steel Battalion: Heavy Armor ei olisi kuitenkaan hyvä peli.
Tehtävät ovat ennalta tarkoin kirjoitettuja tylsiä putkia, ja vaikeustasoa on kasvatettu epäreiluin keinoin. Epäonnistuminen johtuu yleensä siitä, että kolmen pikselin kokoinen kyylä ampuu näkökentän katveesta tai ikkunanraosta, joten viholliset voitetaan opettelemalla niiden paikat ulkoa. Tehtäviä yhä uudestaan hinkatessa on vain kuunneltava loputtomalla toistolla miehistön kliseistä ja melodramaattista ulinaa. ”Ai tuolla Jackson leikkii orvon koiranpennun kanssa. Hänellä on kotona kaunis vaimo ja seitsemän lasta, ja hän pääsee ensi viikolla kotiin. Ei Jackson, älä astu siihen miinaan. Eiiiiiiiiii!” On varmaan masentavaa huomata olevansa Top Gun, jos olisi halunnut olla Taistelutoverit.
Tämä peli ei aiheuta paljoa pelaamisen iloa, mutta sen sijaan niin suurta turhautumista, että Kinect-eleistä puuttuu vain sormista tehty upseerin revolveri, jonka voisi painaa tykyttäviä ohimosuonia vasten peukaloiskuri jännitettynä. Sitä varten on kuitenkin tankin punainen nappi, itsetuhonappi. Tulin painaneeksi sitä moneen kertaan, kun miehistön narina kiihtyi liikaa. Hienona yksityiskohtana tuhonapin suojakuoren avaaminenkin tuottaa apureissa reaktion: ”Kessuu, eiiii! Mitä sinä teet!” Lähetän meidät pois tästä helvetistä, kamut. Ei tarvitse kiittää.