Raivokasta rynnäkköhiivintää
Sniper Elite 5 on huvittava peli. Ei hauska vaan nimenomaan huvittava, monesta eri syystä. Se on avoimen maailman hiiviskelyräiskintä, joka on kiedottu hyvinkin pikkutarkkojen ja ennustettavien algoritmien ympärille. Sitä voisi kutsua jopa pulmapeliksi, sillä pelaaja oppii nopeasti tulkitsemaan algoritmeja, tunnistamaan vihollissotilaiden kulkureitit ja arvaamaan, kuinka ne reagoivat. Näin hän voi ajoittaa ja määritellä toimensa kaavamaisuuksien ympärille käyttäen pelin sääntöjä sitä itseään vastaan.
Onhan tämä samalla hiiviskelypelikin, kuin Assassin’s Creed sarjatuliaseilla. On varjoja, pusikoita ja näköesteitä, joiden takana kelpaa piileskellä. Vihollissotilas kävelee kaikessa rauhassa kahden metrin päästä kiinnittämättä mitään huomiota laatikon takaa pilkistävään kypärään ja kivääriin, sillä eihän siellä mitään voi olla. Matala polviasento takaa näkymättömyyden. Tai sitten vain teurastetaan kaikki ja kävellään huolettomasti ruumisniityllä.
Sniperissa on monta erilaista peliä samassa. Vaikka ne ovatkin huvittavan kaavamaisia ja ennakoitavia, syntyy kokonaisuudesta monipuolinen ja viihdyttävä peli. Se on paikoin myös raivostuttava, mutta mikäpä hiipimispeli ei olisi. Siinäpä hiivit ja väistelet partioiden haukankatseet, ja sitten kulman takaa ilmaantuu se yksi vihollinen, joka ehtii ampua yhden laukauksen. Niin meni sekin hiiviskely hukkaan.
On Sniper silti myös kelpo sotapeli, tarina supersissin pieleen menneestä tehtävästä toisen maailmansodan miehitetyssä Ranskassa. Kotimatkan sijaan aiempiakin pelejä tähdittänyt Karl Fairburne päätyy keräämään tietoja vihollisen salaisesta projektista. Ehkä siinä välillä vähän paikkoja räjähtelee, tutkatorneja kaatuu ja huippunatsit suuntaavat Valhallan pikatielle.
Kukin tehtävä sijoittuu omalle, ilahduttavan avoimelle ja laajalle kartalleen, jotka on ripoteltu täyteen salaisuuksia, löytöjä ja sivutehtäviä. Päätehtävän rinnalle kertyy roppakaupalla pienempää tekemistä, kun pelaaja salakuuntelee vihollissotilaiden keskusteluja, korkkaa kassakaappeja ja tunkeutuu tiloihin, joista saattaa löytyä makeita tietoja sisältäviä kansioita. Monissa tehtävissä on myös sivutavoitteena tietyn natsiupseerin eliminointi, ja tämä on tietysti ensin paikannettava, tiedusteltava ja iskukin suunniteltava.
Ramboilu on kuitenkin vähän turhan helppoa. Vaikka Karl on tarkka-ampuja, vastarinta antaa hänelle paljon kommandotehtäviä. Mene ja räjäytä. Mene ja tapa. Mene ja varasta ja räjäytä ja tapa. Hiiviskely degeneroituu helposti suoraksi toiminnaksi tai vaivihkaisten surmamurhien sarjaksi. Peli on parhaimmillaan, kun pelaaja malttaa tiedustella ympäristöään hyvästä näköalapaikasta ja merkitä itselleen vartijat, hälytyslaitteet, huonosti säilytetyt räjähteet ja muut kohteet, joita voisi kenties hyödyntää. Tarkkaillaan, kuunnellaan ja mietitään – mitä kautta kulkisin, millä taktiikalla?
Ehkä tätä seuraa jännitysnäytelmä, kun pelaaja yrittää toteuttaa suunnitelmaansa mahdollisimman huomaamattomasti. Kuinka pitkälle pääsen, ennen kuin jotain yllättävää tapahtuu? Aikansa tarkkailtuaan voi aloittaa harvennustyöt ja napsia vihollisia yksi kerrallaan kaukaa, huomaamatta. Ei haittaa, jos joku soittaa hälytyksen, sillä harvennus vain tehostuu ja hyvällä onnella vihollisia putoaa kymmenittäin.
Erään kerran olin jo natsilinnakkeen sydämessä, kun väsyin hiipimiseen. Löysin mainion portaikon ja miinoitin sen lähialueen. Vähän ammuskelua, hälytyskellot soivat, ja kymmenen minuutin päästä puolet tukikohdan miehistöstä makasi raatona rappusissa. Torvelo tekoäly vain juoksutti paikalle sotilaita, jotka saivat kuulaa otsaan sitä mukaa, kun kypärät nousivat superkommandon tähtäimeen. Ammukset olivat välillä vähissä, mutta ei hätää: portaikkohan oli täynnä raatoja, joilta pystyi keräämään vara-aseita, ammuksia, ensiapupakkauksia ja miinoja. Jekkuilu tuntui melkein huijaamiselta, mutta hei, pelin säännöillä mennään!
Parhaimmillaan sniperöinti on jännittävää, mutta tylsimmillään se on laiskaa hölkkäämistä ja väliin hurjia tulitaisteluja joka puolelta vipeltäviä vihollislaumoja vastaan. Vaikka algoritmi tekeekin sakuista hyviä vartijoita, taistelutilanteessa ne muuttuvat tappaviksi ja omasta turvallisuudestaan viis veisaaviksi rynnäkközombeiksi. Välitilatekoäly kuitenkin ansaitsee siitä pisteet, että vartijat ovat poikkeamia havaitessaan aktiivisia ja vaarallisia useine eri valppaustiloineen. Etsintäryhmät aiheuttavat mukavaa kutinaa.
Sotapelistä kun on kyse, aseitakin riittää, mutta ei pelkästään niitä. Työkaluja ja hauskoja kamppeita on jokaiseen pelityyliin: on harhautusmaaleja ja päriseviä tainnutusmiinoja. Särkyvällä pullolla tai pillillä voi kiinnittää vihollisten huomion haluttuun ilmansuuntaan joko ohi viuhahtamista tai tainnuttavaa täräytystä varten.
Hiiviskelijäpelaajalle äänellä on suuri merkitys. Karlilla on mukanaan pistooli, konepistooli ja kivääri, joita voi muokata oman pelityylin mukaan. Itse nautin mahdollisimman vakaasta ja äänettömästä tarkkuuskivääristä, jonka laukauksen ääni ei kuulu kauas mutta jolla voi napsia vihollisia lähes horisontin takaa. Pistoolikin on sitä parempi mitä äänettömämpi se on. Välinevalikoima ja Karlia kolmeen eri pääsuuntaan kehittävä hahmojärjestelmä mahdollistavat pelityylin ja -kokemuksen muokkaamisen juuri haluamakseen, eikä tietty kehityssuunta sulje pois muitakaan pelityylejä.
Meininki on siis usein hupaisaa ja yleensä nautittavaa mutta myös sarjalle uskollista. Äkkiseltään koettuna Sniper Elite 5 tuntuu aivan nelosen puusta veistetyltä – onpahan vain nätimpi ja yksityiskohtaisempi. Toisaalta vanhoja muistellessa vitonen on verrattomasti hauskempi ja nautinnollisempi kuin vaikkapa Sniper Elite V2, jonka telepaattinen joukkoäly teki pelaamisesta turhauttavaa. Nyt hiiviskelyllä, tarkka-ammunnalla ja piileskelyllä on jo väliä, ja pelaaja voi tehdä iskujaan huomaamattakin.
Mitään teoksen osa-aluetta ei tohdi kutsua genrensä parhaaksi, mutta niiden yhdistelmä on kokonaisuuttaan suurempi ja monipuolinen makupala, jossa on bugeja, tyhmää tekoälyä, vaarallisia vihollisia, upeita natsilinnoja, tyrmääviä rakennuksia, laajoja karttoja, hilpeän kiihkeää lähitaistelua ja irvokkaasti pärskyviä sisäelimiä. Eli kaikkea sitä, mitä Sniper Eliteltään kaipaa.