Menneisyyden haamut kohta saa mut
Uusintaversiot ovat nykyään kovaa kamaa. Kickstarter ja muut joukkorahoituspalvelut ovat antaneet pelinkehittäjien ja nostalgiannälkäisten pelurien kohdata useammankin kerran. Joskus tuloksena on huikeutta, kun vanhat hyvät pelit saavat uuden elämän uusilla alustoilla. Toisinaan taas tulee mieleen, että ehkä menneisyyden aaveiden olisi kannattanut antaa levätä.
Shadowgate kuuluu valitettavasti jälkimmäiseen kategoriaan. Alun perin se julkaistiin Macilla, mutta itse pelasin sen NES-versiota. En muista siitä paljon muuta kuin sen, että pelaaminen oli kankean käyttöliittymän johdosta täyttä tuskaa. Lisäksi pelaaminen tuntui olevan äkkikuolemasta toiseen kompurointia. No, ainakin alkuperäisen henki on sitten uusintaversiossa tavoitettu.
Shadowgate on paperilla kiinnostava peli. Edessä odottaa aaveiden ja vaarojen täyttämä linna, jonka salaisuudet pitäisi selvittää perinteisen osoita ja klikkaa -seikkailupelin keinoin. Alkuvaikutelma on myös positiivinen. Motion comic -henkinen intro virittelee mukavasti tunnelmaa, ja alkupään opettelupulmatkin menevät vielä ihan mukavasti. Sitten edessä on karu herätys.
Olen pelannut seikkailupelejä koko pienen ikäni, joten olen vuosien varrella tottunut siihen, että pelien logiikka on usein hyvinkin hämärä. Shadowgate tuntui silti todella harmillisen turhauttavalta tapaukselta.
Jokainen pelin huone on periaatteessa staattinen tai vähäistä animaatiota sisältävä kuva, joka sitten on enemmän tai vähemmän täynnä käytettäviä kiintopisteitä, poimittavia esineitä ja tappavia vaaroja. Mitään näistä ei sen kummemmin korosteta, joten pelini pysähtyi pariksikin kertaa pitkäksi aikaa, kunnes onnistuin löytämään huoneesta sen oikean pienen pläntin, joka näytti ympäröivältä seinältä, mutta olikin salaovi.
Ongelmaa pahensi se, että en edes tiennyt etsiväni salaovia. Shadowgate ei nimittäin juuri selittele. Ylimalkaisia tavoitteita kuvaillaan välillä löytyvillä kääröillä, joiden parin lauseen mittaiset riipustukset voivat olla pelin taustatarinaa tai vihje. Mutta vihje nyt käsillä olevaan ongelmaan vai johonkin, mihin törmään neljän tunnin päästä? Sen kun tietäisi.
Lisäriemuna klikkailu johtaa usein kuolemaan, sillä Shadowgate rakastaa kerrasta poikki -kuolemia. Menitkö huoneeseen ilman oikeaa esinettä? Henki pois. Olitko huoneessa liian pitkään oikean esineen kanssa? Kuolit. Klikkasit kirjaa alttarilla? Lataa talletuksesi. Tällöin huomaa usein, että edellisestä automaattitalletuksesta on jo ties miten kauan, joten pikatalletusnappia kannattaa oikeasti takoa muutaman sekunnin välein.
Töppien täyttämän pelin viimeistelee tönkkö käyttöliittymä. Vipuja ei esimerkiksi väännetä painamalla käytä-nappia ja sitten vipua, vaan niihin pitää käyttää yläkulmassa olevaa ”pelaaja itse” -esinettä. Lohikäärme tappaa, jos yrittää poimia lattialta kilpeä suojakseen, koska oikea ratkaisu on käyttää kilpeä maassa pelaajaan – vaihtoehto, jonka peli ei koskaan edes kertonut olevan mahdollinen.
Tunnustan ihan avoimesti, että Shadowgate jäi minulta kesken. Pelailin sitä kyllä useiden tuntien ajan, mutta en missään vaiheessa tuntenut, että peli olisi naksahtanut raiteilleen tai että olisin oikeasti tajunnut sitä. Sen sijaan haparoin äkkikuolemasta toiseen usein tietämättä tippaakaan, mihin minun kuuluisi mennä tai mitä minun pitäisi tehdä.
Tuloksena oli äärimmäisen turhauttava pelikokemus. Ehkä oikealla nostalgisella mielialalla tai minua pitemmällä pinnalla peliin lähtevä seikkailija voisi saada Shadowgatesta kiinnostavan pelikokemuksen, mutta itse en lähtisi suosittelemaan sitä kenellekään, joka ei tiedä, mihin on tarttumassa.