Aivan päätön spektaakkeli
Kuukarhukuningas – mikä nimi! Jos pääroistona on oltava eläinkunnan edustaja, niin vähempään ei voi tyytyä.
Monarkkiotso asuu tietenkin Kuussa, jota hallitsi ennen Kuujumalatar, mutta taikakivet ja myyttiset Calibrus-sakset nyysimällä pikkukarhustakin voi tulla lasten sieluja imuroiva superroisto. Hyvä niin, sillä tästä syntyy syksyn päräyttävä hyppely-yllätys.
Sonyn Japanin-studio tunnetaan Pataponin ja LocoRocon kaltaisista hurmureista, ja ohjaaja Gavin Mooren johdolla on taas loihdittu oikeaa pelitaikaa. Puppeteer on vanhan ajan hyppely, joka näyttää LittleBigPlanetilta, mutta on aivan oma pelinsä ilman LBP:n vanuhöttöistä ohjaustuntumaa tai rakentelua.
Taiteellisen näkemyksen ja teknisen taidon yhdistävä grafiikka helli silmämunia, ja Puppeteerissa on enemmän charmia kuin peräkärryllisessä katu-uskottavia indieloikintoja. Teatterityyli ei näy vain grafiikassa, joka vyöryttää ruudulle upeita ja jopa oudolla tavalla pelottavia nukkeolentoja, vaan myös koko pelin sisällössä. Kenttälavasteet nousevat ja kaatuvat rytisten, ja pomoviholliset innostuvat ylinäyttelemään kuolinkohtauksissaan. Selostaja puhuu taustalla kummia.
Söpöilevä satutyyli saattaisi erehdyttää luulemaan, että Puppeteer on lastenpeli, mutta musta huumori ja levottomat maisemat eivät todellakaan ole aivan nuorimmille. Pomotaistot näyttävät siltä, kuin Ghihbli olisi tehnyt oman versionsa God of War -peleistä.
Pelisankari Kutaro-poju on yksi karhun ja Kuunoidan uhreista. Poika imaistaan Kuuhun, muutetaan puunukeksi ja pistetään mielipuolisen nukketeatteriesityksen pääosaan. Koska tasan eivät käy onnen lahjat, karhu puraisee aluksi päänkin irti, joten jatkuvasti on haettava lisäelämiä kuvaavia varapäitä. Maagista apua antavat ihmesakset, joiden löytäessä napsittavaa painovoima kumoutuu ja pelaaja pääsee ihastelemaan hulmuavien kankaiden silppuuntumista.
Vaihtuvien päiden mekaniikka on turhempi kuin vaikuttaisi. Irtonupit näyttävät aktivoituessaan hassun pikku animaation, ja tietyissä kohdissa ne vaikuttavat myös kenttiin ja pomoihin. Kuulia on kuitenkin valtava valikoima, ja huonolla tuurilla se seuraavaksi tarvittu aivokoppa huljahti viisi minuuttia sitten lattian rakoon. Toisaalta tämä innostaa palaamaan vanhoihin kenttiin, joissa on metroidvania-henkeä: kun kuunsankarien voimat pommeista heittokoukkuihin avautuvat, pelaaja pääsee uusille kätköille. Samaan aikaan vahva tarinapainotteisuus syö uudelleenpelattavuusarvoa.
Tarinan edetessä ideoita ja vitsejä tai edes taustamusiikkia ei toisteta, vaan koskaan ei voi tietää, mitä kummaa joutuu todistamaan seuraavan viiden minuutin aikana. Peli ottaa riskejä, kokeilee jotakin ja raivaa toimivatkin jutut uusien tieltä. Kaikessa on aidosti innostava tekemisen meininki, ja Puppeteerin kipinä muistuttaa minua niistä vanhoista peleistä, jotka saivat minut hurahtamaan koko harrastukseen. Halpishinnoittelu ei näy laadussa.
Tarinan ja maisemien villi kekseliäisyys on kuitenkin myös vastakohta pelin keskivaikealle ja hitaahkolle hyppelylle. Tämä ei vetoa niinkään Raymanin tai Sonicin faneihin, vaan niihin, joiden varhaiset loikinnat olivat verkkaista menoa huoneesta toiseen. Haasteetonta se ei ole, vaikka lisäelämiä jaetaan runsaasti.
Parhaimmillaan Puppeteer on kaksin nautittuna. Kokeneempi loikkija ohjaa Kutaroa, ja toveri sohii Move-osoittimella taustagrafiikkaan kätkettyjä vitsejä ja bonuksia. Tällainen esitys kaipaakin yleisöä, joka nauraa yhdessä.