Kahden vuosikymmenen kokemuksella
Pokémon on pelisarja, josta olen jo pitkään ollut huolissani. Vuosituhannen taitteessa Pokémon Red ja Blue olivat hätkähdyttäviä roolipelejä, jotka henkilökohtaisuudellaan, lähestyttävyydellään ja sosiaalisuudellaan auttoivat todistamaan, ettei käsikonsolipelien tarvitse kalveta isompien televisiokokemusten rinnalla. Jokaisen uuden Pokémon-rooliseikkailun myötä taika on kuitenkin tuntunut aina hieman hiipuneen. Teknologian kehittymisestä huolimatta sarjan kokemat muutokset ovat pelistä toiseen jääneet kovin hienovaraisiksi, ja siitä syystä DS-aikakaudella putosin kertaalleen jopa taskuhirviöiden kyydistä Black– ja White-seikkailujen ajaksi.
Pokémon Sun ja Moon ovat palauttaneet taas intoni sarjaa kohtaan. Pokémon Moonin läpipeluu ei ehkä kokemuksena vienyt minua takaisin niihin euforisiin hetkiin, joita Gold ja Silver pystyivät vielä 15 vuotta sitten Game Boy Colorilla tarjoilemaan. Samalla en muista kuitenkaan viihtyneeni näin hyvin Pokémon-pelin parissa sitten juuri noiden kultaisten aikojen.
Uuden pelikaksikon myötä Pokémon-pääsarja ottaa viimein kunnollisemmin etäisyyttä muutamiin sen sitkeimpiin perinteisiin. Muutoksista tervetullein on Sunin ja Moonin uudenlainen etenemisrakenne, joka ei perustu enää maailman matkaamisen kahdeksan pokémon-salipäällikön perässä. Uudella Havaijin inspiroimalla Alola-alueella pelaajaa odottaa nyt joukko neljälle eri saarelle jaettuja haasteita, joita suorittamalla mittaa pääsee lopulta ottamaan myös kunkin saaren kahuna-johtajasta.
Kaikilla pelien tarjoamilla haasteilla on periaatteessa aina jotain tekemistä taistelemisen kanssa, mutta niiden suoritustavat poikkeavat joka kerta hieman toisistaan. Tämä karsii pelikokemuksesta tehokkaalla tavalla sitä riivannutta mekaanisuutta ja auttaa tuomaan siihen mukavan arvaamattomia elementtejä. Tunnetta tehostetaan vieläpä sillä, ettei pelin tarina anna kaikille haasteille samanlaista painoarvoa, vaan osa niistä läpäistään seikkailun varrella selvästi toisia rivakampaa tahtia.
”On mahtavaa nähdä, ettei taskuhirviöiden juhlavuosi mennyt vain sokeasti perinteitä kunnioittaen, vaan että tuttuja ja turvallisia asioita on uskallettu laittaa ihan rohkeasti säpäleiksi asti.”
Toinen suuri muutos perinteisiin on niin sanottujen Hidden Machine -liikkeiden jääminen historiaan. Pelimaailmassa liikkuminen ei vaadi enää siis tietynlaisten taitojen, kuten lentämisen, opettamista käyttämilleen hirviöille, vaan niiden kasvattamisessa voi keskittyä nyt täysin esimerkiksi tuhovoiman maksimoimiseen. Hidden Machineiden sijaan pelaajaa auttavat pelimaailman tutkimisessa taistelujen ulkopuolella pysyttelevät ratsu-pokémonit, joita saadaan tasaista tahtia käyttöön sitä mukaa, kun tarina etenee.
Perinteiden rikkomista Sun ja Moon tukevat tervetulleilla teknisillä edistysaskeleillaan. Pelit näyttävät 3DS:n muihin Pokémon-seikkailuihin nähden huomattavasti yksityiskohtaisemmilta, eikä pelimaailmakaan rakennu enää näkymättömistä ruudukoista. Alolaa pitkin kulkiessaan pelihahmo liikkuu siis viimein vapaasti täydet 360 astetta ympäriinsä, minkä myötä pelialueisiin on saatu samalla myös kaarevuutta ja luonnollisia korkeuseroja. Yhdessä aina vain elokuvamaisempien kuvakulmien kanssa pelimaailma herääkin nyt aivan uudella tavalla eloon, mikä luonnollisesti auttaa tekemään siitä samalla entistäkin mielenkiintoisemman paikan kuljeskella.
Tuttuja ja turvallisia asioita Sunista ja Moonista on tietysti myös löydettävissä. Pelien taistelut pohjautuvat edelleen samoihin perusteisiin kuin aiemmissakin osissa, mikä on täysin ymmärrettävää niiden mestarillisen joustavuuden ansiosta. Vuoropohjainen taisteleminen ja taskuhirviöiden kehittäminen ovat siis myös Sunissa ja Moonissa edelleen helposti lähestyttävää puuhaa aloittelijoille, kun taas konkareille niistä on kaivettavissa esiin roimasti syvyyttä.
Sunissa ja Moonissa taistelut toimivat nyt aina vain sujuvammin, kiitos erityisesti kepeiden käyttöliittymäuudistusten, mutta onpa mukaan mahtunut myös yksi suurempi uudistus Z-Move-erikoisiskujen muodossa. Ne ovat äärimmäisen voimakkaita hyökkäyksiä, joita oikein käyttämällä taistelujen kulun voi kääntää silmänräpäyksessä edukseen. Z-Move-iskuja on kuitenkin mahdollista käyttää vain kertaalleen per taistelu, joten niiden merkitys otteluiden tasapainon kannalta tuntuu jääneen samalla juuri sopivan pieneksi. Pokémon X:ään ja Y:hyn nähden taisteluja on muutenkin pyritty selvästi minimalisoimaan, sillä X:n ja Y:n esittelemien megaevoluutioiden roolia on pienennetty nyt huomattavasti.
Kehitettävää tulevaisuuden varalle edelleenkin kyllä löytyy. Sunin ja Moonin esittelemät saarihaasteet tuntuvat tällä hetkellä vasta vain pintaraapaisulta siitä, mitä kaikkea idealla voisi vielä pelisarjan sisällä tehdä. Niiden suorittamisesta puuttuu samanlainen jännityksen tunne kuin oli takavuosien kovimpien salipäälliköiden kohtaamisissa. Lisäksi pelimaailman jakautuminen neljään toisistaan erilliseen saareen syö tunnetta mahtipontisesta seikkailusta, sillä Alola ei vaikuta nyt niin suurelta ja yhtenäiseltä maailmalta kuin edellispelien vastineet.
Peleinä Pokémon Sun ja Moon ovat kuitenkin Game Freakin ja Nintendon hieno tapa juhlistaa Pokémon-sarjan 20-vuotista taivalta. On mahtavaa nähdä, ettei juhlavuosi mennyt yhtiöiltä vain sokeasti perinteitä kunnioittaen, vaan että tuttuja ja turvallisia asioita on uskallettu laittaa ihan rohkeasti säpäleiksi asti. Pokémon-sarjan teknistä edistymistä on kiva päästä ihailemaan siksikin, että sarjan 2D-juuret ovat jäämässä aina vain vahvemmin historiaan.
8/10
Perinteet ovat kaunis asia. Pokémon Sun ja Moon kuitenkin osoittavat, että niistäkin on joskus osattava päästää irti.
Panu Saarenoja