Opas Wii U:n saloihin
Kun Nintendo omisti tämän vuoden E3-lehdistötilaisuutensa viimeiset viisitoista minuutta Nintendo Landin esittelyyn, paikallaolijoiden ilmeet olivat enemmän vaivaantuneita kuin huvittuneita. Panostuksen syyn voi ymmärtää kiotolaisyrityksen näkökulmasta, onhan Nintendo Land uutuuttaan kimaltelevan Wii U:n vastine edeltäjänsä supersuositulle Wii Sportsille, jolla uuden konsolin ainutlaatuiset ohjaustyylit myytiin suurelle yleisölle. Onneksi minipelikokoelman helmiä pelatessa vaivaantuneet ilmeet ovat tiessään, ja kuuluupa television ääreltä pelaamisen ilosta kumpuavaa kovaäänistä naurua.
Nintendo Land on varsin erikoinen tapaus, kuten odottaa saattaa. Sen kahteentoista Nintendo-teemaiseen ja Mii-hahmoja hyödyntävään minipeliin lukeutuu selkeitä hittejä ja sitäkin selkeämpiä huteja, joista jokaiselle varmasti löytyy omat ystävänsä. Vahvimmat suoritukset nähdään kilpailuhenkisissä moninpeleissä, joten onkin harmillista, että yli puolet minipeleistä on melko kertakäyttöisiä yksinpelejä.
Luigi’s Ghost Mansion ja Mario Chase käyttävät Wii U:n lisänäyttöä huomattavasti muita pelejä toimivammin. Niissä näyttöohjaimella on täysin erilainen näkökulma pelialueeseen kuin television ruutua seuraavilla ja alkuperäisen Wiin ohjaimilla pelaavilla pelaajilla. Luigin aavejahdissa näyttöohjaimella liikutellaan muille pelaajille näkymätöntä kummitusta, jonka hyökkäyksiltä muut pelaajat yrittävät suojautua taskulampuin. Tunnelma on katossa, kun pelaajat tuskailevat taskulamppujensa paristojen loppumista samalla, kun ohjain alkaa tykyttää merkiksi lähestyvästä aavepelaajasta.
Marion jahtauksessa tilanne käännetään hieman päälaelleen, sillä näyttöohjaimella pelaava haalarisankari pakoilee muita pelaajia sokkeloisissa kentissä. Muut pelaajat ovat liikkeiltään jahdattavaa hitusen nopeampia, mutta näyttöohjaimelta vuorostaan näkee koko sokkelon ja jahtaajien tarkan sijainnin. Näiden kahden moninpelihelmen tasapaino on yllättävän hyvin kohdillaan, ja voittajia nähdään tasaisesti kumminkin puolin. Niissä tarvitaan myös aktiivista kommunikointia muiden pelaajien kesken, mikä tekee pelaamisesta entistä riehakkaampaa ja tunnerikkaampaa.
Kymmenen muun minipelin moninpelin kohdalla nähdään toki kiinnostavia ideoita, mutta ne yleensä jäävät orastavalle tasolle. Moninpeliräiske Metroid Blast lähinnä osoittaa, kuinka hankalaa tähtääminen kosketusnäyttöohjainta kääntelemällä on, kun taas yksin pelattava Takamaru’s Ninja Castle on melko mitäänsanomaton ampumarata, jossa vihollisia listitään puuduttavasti viskomalla heittotähtiä ohjainta osoittamalla ja kosketusnäyttöä pyyhkäisemällä. Sooloiluun keskittyä Octopus Dance on kertahuviksi jäävä rytmipeli, ja Captain Falcon’s Twister Racessa ajetaan yksitoikkoista kilpaa ohjainta kallistelemalla. Onneksi jättimäiselle esteradalle sijoittuva Donkey Kong’s Crash Course -tasapainoilu korvaa muutamat pettymyksistä.
Ottaen huomioon, kuinka Nintendo yleensä loistaa loppuun asti hiotuilla ideoillaan, Nintendo Land sisältää epätyypillisen paljon hukattuja mahdollisuuksia. Konsolijätti tuntuu kokeilunhaluisuudessaan keskittyneen enemmän uusien ohjausideoiden esittelemiseen kuin niiden varsinaiseen toteutukseen. Silti on myönnettävä, että Nintendo Land sisältää myös viime vuosien hauskimpia minipelejä, joita pelatessa ne E3:n viisitoista minuuttia unohtuvat nopeasti.