Tekijä: Rebellion Developement
Julkaisija: Konami
Myynnissä: nyt
Pelikoneet: PS3 (testattu), Xbox 360
Moninpeli: Ei
Pää kolmantena jalkana
Kahden ensimmäinen pelitunnin jälkeen olen myyty: tämähän on hulvatonta pelaamista! Juonikin on hassun sairas, ja se tuo kaikessa kipeydessään mieleen vähän Spawn-sarjakuvat.
Viidennen tunnin jälkeen tekee mieli heittää peli ikkunasta ulos ja vilkaista, selviääkö pelin kuolematon päähenkilö myös paukkupakkasista.
Hieno premissi
Neverdeadissä seikkaillaan demoninmetsästäjä Brycellä, jolla on pienimuotoinen siunaus – tai ongelma, riippuen ihan näkökannasta: hän ei voi kuolla, sillä ilkeä demonikunkku Astaroth on tuominnut hänet 500 vuoden kuolemattomuuteen teurastaen siinä samalla Brycen vaimonkin. Onneksi miehelle on kuitenkin löytynyt hyödyllistä tekemistä. Bryce pyörii pitkäsäärisen ja piukeapeppuisen Arcadian kanssa ympäri kaupunkia ja tappaa demoneita, jotka uhkaavat tuhota koko paikan.
Tai jotain sinne päin. Juoni on silkkaa tuubaa, mutta onpahan mukava tekosyy lähteä kaupungille demonijahtiin eri paikkoihin, jotka on tarkasti ennakkoon määritelty.
Pelin erottaa pahimmasta massasta sen aidosti kipeä ultraväkivaltaisuus. Taistelun keskellä Bryceltä irtoaa raajoja vähän väliä, kun ilkeämieliset demonit hyökkäävät hänen kimppuunsa. Onneksi pelaaja voi analogista sauvaa painamalla kasvattaa itselleen raajat takaisin paikalleen. Tämä vaatii aina pienen tauon, jonka aikana ei hyökkäysiskuja pääse jakelemaan. Ylilyöty väkivalta naurattaa silti aina.
Mukana taisteluissa on siis myös naispuolinen hahmo Arcadia, joka ei valitettavasti ole kuolematon, joten häntä pitää suojella demonien hyökkäyksiltä. Onneksi Arcadia ei itsekään ole mikään perinteinen kädetön statisti, vaan pistää pahiksia pinoon kiitettävällä tahdilla. Välillä tyttö meinaa tupsahtaa maahan, mutta pelastaminen on yksinkertaista. Kunhan vain juoksee hänen luokseen ja painaa neliötä, niin demonien tappaminen voi jatkua.
Surkea toteutus
Brycellä on aseita aina tussareista jättimäiseen miekkaan, ja niillä sitten teurastetaan kasapäin demoneja, jotka hyökkäävät tasaisissa ryppäissä. Välillä seassa on pieniä älytehtäviä, joissa epäonnistuminen tosin vaatii jo melkoista idioottimaisuutta. Silti on ihan rentouttavaa vaihtelua repiä välillä päänsä irti, vierittää se ilmastointikanavaa pitkin toiseen huoneeseen ja avata sitten portit sitä kautta.
Muuten peli onkin sitten äärimmäisen monotoninen. Aseita voi toki parantaa kokemuspisteiden avulla, mutta siinäpä onkin oikeastaan koko pelin ainoa mielenkiintoinen osuus. Juoni ei kiinnosta nimeksikään, ja taistelu puuduttaa todella pahasti jo muutamien tuntien pelaamisen jälkeen. Ainakin itse ammuskelin jatkuvasti luotini suoraan seinille, joten tyydyin paloittelemaan vihollisia miekalla. Hack. Slash. Hack. Slash.
Monotonisuuden lisäksi pelissä on pari muutakin puutetta. Graafisesti se on jopa heikko: pelihahmo uppoaa välillä seiniin, ja etenkin raajat irti revittynä on välillä vaikea hahmottaa, mihin suuntaan päätään pitäisi vierittää, jotta pääsisi lähelle vartaloaan ja saisi taas koottua itsensä. Myös taustalla junnaavat heviriffit saavat verisuonet pullistumaan päästä. Pelin tunnarin on muuten tehnyt Megadeth – liekö yhtye sitten riffitellyt muutamia lirutuksia myös itse pelin taustalle, mutta kaameilta ne kuulostavat.
Neverdead on teorian tasolla innovatiivisinta ja samaan aikana kipeintä toimintapelattavaa pitkään aikaan. Harmi vain, että tekninen toteutus ja monotonisuus tuhoavat pelikokemuksen.
Edes Arcadian takalisto ei pelasta peliä.