Kaasua kaivataan
Ajopelit ovat mielenkiintoinen pelikenttä, sillä sen sisältä löytyy muutamia täysin eri suuntiin meneviä alalajityyppejä, joista merkittävimmät ovat varmastikin arcade- ja simulaattoripelit. Olen itse enemmän arcade-ajelun ystävä, mutta tiedän, että simulaattoreillekin löytyy ystävänsä.
Project Motor Racing on selkeästi simulaattorivetoisempi tuote, jonka huomaa jo ensi metreiltä alkaen. Kankeat ja ilottomat valikot tuovat heti peliin analyyttisemman vivahteen, jolla ei selkeästi juuri kosiskella suurempaa pelaajakuntaa. Eipä valikkojen toisaalta kovin monimutkaisia kannatakaan olla, sillä valtaosa pelaajista seikkailee niissä ratin avuin.
Meillä ei harmillisesti ollut käytössä rattia, polkimia tai vaihdekeppiä peliä pelatessa, mistä pelikokemus ja sen autenttisuus tietysti kärsii jossain määrin. Ohjaimella pelatessa tuntuma on kyllä riittävän napakka siihen, että mutkiin uskaltaa heittää autoa, mutta samaan aikaan pieni simu-kankeus pilkistää läpi silloin kun pito lähtee alta ja auton painon rupeaa tuntemaan.
Juuri noissa tilanteissa peli tuntuu vaativan enemmän hienovaraisia korjauksia kuin moni arcade-henkisempi kaahailu. Jos peukalo lipsahtaa liikaa, auto muistuttaa nopeasti siitä, että ollaan enemmän fysiikan kuin fiiliksen ehdoilla.
Kaasulla ja jarrulla työskentely korostuu myös, sillä liian aikainen täyskaasu syö pidon yllättävän helposti. Jarrutuksessa on välillä tärkeämpää osua oikeaan paineeseen kuin vain painaa liipaisin pohjaan. Tämä on sinänsä hyvää simuhenkeä, mutta ohjaimella pelatessa se myös paljastaa, miten paljon ratin ja polkimien tarkkuus (ja force feedbackin antama lisäinformaatio) todennäköisesti parantaisi pelaamisen varmuutta ja auton antaman palautteen tuntemista.
Teknisesti pelistä löytyy aivan älytön määrä erilaisia säätöjä, joita pääsee vääntelemään ja kääntelemään makunsa mukaan jopa ajon aikana, eli potentiaalia löytyy ties minkälaiseen kaahailemiseen. Valtava säätöarsenaali ei ole pelkkää pientä säätelyä varten, vaan sillä on yllättävän suora vaikutus siihen, miltä auto tuntuu käsissä.
Pienikin muutos ajotukiin, ohjauksen herkkyyteen tai vaikka siihen, miten aggressiivisesti auto reagoi painonsiirtoon, voi tehdä ajamisesta joko helposti hallittavaa tai hermostunutta vääntelyä. Toisaalta juuri tässä piilee myös ansa: jos peli antaa työkalut, mutta ei auta ymmärtämään, mikä säätö ratkaisee minkäkin ongelman, aloittelija jää helposti säätöviidakkoon eikä ehdi nauttia itse ajamisesta.
Pelin kampanjapuoli on suhteellisen heikko ja koostuu lähinnä kilpa-ajoturnauksista, sponsorisopimuksista ja auton ylläpidosta. Raha on kaiken A ja O, sillä sitä tarvitsee kaikkeen aina kisoihin ilmoittautumisesta auton fiksailuun. Meininki on suoraan sanottuna kuivakkaa ja tylsistyttävää.
Vaihtoehtoisesti peliä voi pelata yksinpelinä myös yksittäisissä kilpailuissa, jotka eivät vaadi sen kummempaa omistautumista. Moninpelin ystäville on myös tarjolla muutamia pelitiloja, joihin emme kuitenkaan uppoutuneet tällä kertaa sen tarkemmin.
Project Motor Racingissa tuntuu olevan moni asia perusluonteeltaan kohdallaan, mutta siitä tuntuu myös puuttuvan paljon. Yksinpelin ympärille voisi hyvin rakentaa mielenkiintoisempiakin kokonaisuuksia ja valikkoja muuttaa näyttävämmiksi että jouhevammiksi. Erilaisia mekaniikkoja voisi selkeyttää ja selventää uusille pelaajille, sekä voisi myös olla ihan hyvä selvittää, miksi peli tuntuu kaatuilevan tasaiseen tahtiin.
Peliä on vaikea suositella sen nykytilassa, sillä markkinoilla on muita paljon vetävämpiä ja lähestyttävämpiä ajosimulaattoreita, kuten Gran Turismo 7 (joka ei toki mene aivan niin yksityiskohtiin kuin PMR). Pelissä on kuitenkin potentiaalia, eli ehkä se pystyy vielä luomaan nahkansa ajan kanssa!
